Suomalainen ympäristöjournalismi on ottanut harppauksia viimeisten vuosikymmenten aikana. On pitkä matka siihen päivään, kun Suomen ensimmäinen ympäristötoimittaja palkattiin 1988 töihin, sattumoisin Demarin riveihin.
Vahvistunut ympäristöjournalismi ei automaattisesti kerro toimitusten luontoystävällisyydestä, vaan siitä, että luonnosta on tullut ihmistoimin uhka ihmiselle, ja siinä sivussa vähän kaikelle elolliselle. Puhutaan luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.
Yhdessä asiassa ympäristöjournalismi voisi tehdä korjausliikkeen. Media voisi luopua vääristävistä, meille helpommin nieltäviksi muotoilluista ilmaisuista.
KUN LUONTO KATOAA, niin mihin se katoaa? Ihmisen tai kotieläimen kadotessa kohde on itse todennäköisesti siirtynyt toiseen paikkaan. Sen sijaan luonto ei katoa – se tuhoutuu. Yksinkertaistaen – jos suo kuivataan, sen eliölajit kasveista ja hyönteisistä nisäkkäisin eivät siirry toiseen paikkaan, koska toisella suolla on olemassa jo sen täyttävä floora ja fauna. On syntynyt korvaamaton vahinko. Luonto on tuhoutunut.
Aiemmin puhuttiin ilmaston lämpenemisestä, mutta se ilmaisu piti sisällään varsinaisen ikävän tosiasian. Niinpä Yhdysvalloissa keksittiin tilalle ilmastonmuutos. Siis global warming muuttui muotoon climate change. Muutos taas liittyy periamerikkalaisesti myönteisiin ilmaisuihin. Se oli mm. Barack Obaman presidenttikampanjan iskusana. Muutos luo mielikuva kehityksestä ja edistyksestä, vaikka ilmaston kohdalla se tarkoittaa järkyttävää lopputulosta.
Kun käytämme tällaisia kaunisteltuja ilmaisuja, itse asiaa jää niiden taakse. Meidän on helpompi työntää ongelmat syrjään, tuonnemmaksi, ehkä joskus hoidettaviksi. Eihän luonnontuho koita huomenna, eikä ilmaston lämpeneminkään näy joka päivä. Joku keksii sille hyviäkin puolia.
AIVAN NEROKAS KEKSINTÖ on ollut luoda sana epäpuhtaus. Ikään kuin kaikki olisi puhdasta, mutta jotain mönjää sentään jää. Ennen sille oli paljon yksinkertaisempi sana: saaste. Samaan sarjaan kuuluvat sanat jäte ja päästö. Jäte jää ja päästö pääsee, vaikka niillä on jättäjä ja päästäjä.
Päästössä on kyse aina joko tahattomasta tai tahallisesta myrkyllisen, tai vähintäänkin haitallisen aineen laskemisesta vesistöön, maahan tai ilmaan. Jäte ei ole jätettävää jätettä, vaan melkein kokonaan hyödyllistä raaka-ainetta. Ei siis pitäisi puhua jätteestä, vaan uusiomateriaalista.
Jotenkin hyväksymme jätteet ja päästöt asiaan kuuluvina. Helsingin Sanomat sivuutti kahdella palstalla Oder-joen tuhosta. Sen kärkenä olivat kalakuolemat, jotka eivät olleet syy vaan seuraus. Vasta viidennessä kappaleessa mainittiin, että ”veteen olisi mahdollisesti päästetty kemiallista jätettä”.
Kemiallista jätettä? Voiko myrkylle enää kauniimpaa ilmaisua keksiä?
Emme välitä, ennen kuin on pakko. Vaikkapa muoviongelma on vasta seuraavan sukupolven jättiläismäinen ongelma. Mittakaava katoaa, ja voimme keskittyä stressaamaan itseämme vaikka bensan hinnan nousemisesta.
AIVAN SAMAAN SARJAAN muiden joukossa kuuluu kasvinsuojeluaine. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi imidaklopiridia, klotianidiinia, tiametoksaania ja asetaminipridiä. Noille aineille on yhteinen nimitys neonikotinoidit, mutta on niille suomen kielessä se yksinkertaisempikin sana: myrkky. Yleisesti puhutaan torjunta-aineista, jolla ilmaisulla silläkin on myönteinen sävy. Näin siis suojellaan jotain hyvää, torjutaan jotain pahaa.
Annamme jälleen sanojen hämätä itseämme. Ammumme itseämme jalkaan, kun kasvinsuojeluaineet ja torjunta-aineet tappavat myös mehiläiset, kimalaiset, ampiaiset ja kukkakärpäset, joiden pölyttämistä tarvitsee 75 prosenttia kaikista viljelykasveista.
Kun luonnolla ei ole maksettuja lobbaajia, mainosmiehiä eikä sananvääntäjiä, yksinkertainenkin asia voi saada vaikeaselkoisen ilmaisun, kuten vaikkapa biodiversiteetti. Suomen kielessä se on kääntynyt muotoon luonnon monimuotoisuus. Lyhimmillään sen voisi ilmaista tässä muodossa: elämä.
Jukka Halonen
Kirjoittaja on SSSL:n puheenjohtaja ja tietokirjailija.