Bob Dylanin klassikkobiisin kysymys pohtii, mihin (nuoret) miehet ovat kadonneet. Vastaukseksi tietenkin saatiin, että sotimassa ovat. Luultavasti noihin Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen toisen maailmansodan vuosina myös hieman vanhemmat olivat sotimassa, jopa minun ikäiseni seniorinuorukaiset. Oli ns. kaikenikäisten miesten paikka tämä sotiminen. Suomessa oltiin samassa rintamassa.
Tänään minua kuitenkin ihan ääneen ihmetyttää, mihin miehet ovat kadonneet. Omalla vaatimattomalla kenttäotannalla olen kaivannut miehiä ja miehen tekemisiä niissä ympyröissä, joissa vietän vapaa-aikaani. Taloyhtiön biljardiporukkaan otin osaa pitkään, mutta poliittinen ilmanala alkoi muuttua liian tunkkaiseksi, suorastaan avoimen rasistiseksi. Siispä en nykyisin harrasta taloyhtiötä muuten kuin syys- ja kevättalkoissa.
Muu elämäni on vilkasta, mutta vajaahkoa mies-näkökulmasta. Siis, että miehet ovat kaikonneet. Perskohtaista tilastoa:
– Käyn allasjumpassa ja ohjatussa seniorien kuntosalissa; miehiä viisi prosenttia. Ohjattuun jumppaan on avoin haku, ilman sukupuolikiintiöitä.
– Laulan sekakuorossa; miesten osuus kuluvana syksynä nousi peräti 20 prosenttiin! (ollut pitkään 2-5 prosenttia).
– Toimin Jyväskylässä lukuvaarina Niilo Mäki Instituutin projektissa; ennen koronaa lasten kanssa kouluilla lukevista vapaaehtoisista oli 30 prosenttia miehiä. Mutta nyt koronan jälkeen olen ainoa mies noin 30 lukuhenkilön joukossa, eli olisiko nykysaldo noin viisi prosenttia.
No, eihän se mitään jos hommat vaan hoituvat. Sekakuorossa bassostemmaa voi toki laulaa naisten taidokas porukka, mutta yleisö kuulee sen; lukuvaaria ei kukaan kaipaa kun lukumummojakin on olemassa; allasjumppa sujuu varsin hyvin ilman miehiä sillä liikkeet ovat joka tapauksessa samat niin mies- kuin naisoletetuillakin.
Silti saan kuitenkin itseni kiinni ajattelemasta missä ne miehet oikein ovat? Yhden vastauksen antaa Suomen lehdistö. Otsikoita: mies tarjosi 15-vuotiaalle kannabista ja raiskasi tämän; mies ajoi varastetulla taksilla Lahdesta Heinolaan; 38-vuotias mies pakkohoitoon, murhasi vanhempansa täysin yllättäen.
Löytyihän se suomalainen mies! Voi olla, että yleistän ihan väärin etsiessäni vastausta mihin suomalainen mies on kadonnut. Sitäpaitsi voi olla, että liikun ihan väärissä porukoissa. Jos pyörisin kiekko-otteluissa, olisin varmaan enemmistössä 90 % voimin, samoin Jyväskylän Suurajoissa. Baareissa ruutu-urheilua seuraamassa luultavasti sama tilanne.
Jälkisanat: eihän se mieskato minua tietenkään vaivaa, eikä etenkään estä jatkamasta valitsemallani vähämiehisellä uralla. Voinhan helposti täyttää viiden tai kymmenen miehen aukon luisevalla olemuksellani vesijumppa-altaassa. Tiedän ja etsin, jossain ne miehet kuitenkin ovat, ne miehet jotka voisivat olla rinnallani kuoron bassorintamassa tai avaamassa Tatu ja Patu -kirjaa maahanmuuttajataustaisen Obin kanssa. Luotan, että kyllä ne vielä joskus tulevat esiin, osaavina miehinä.
Hannu Tuovinen
Kirjoittaja on eläkeläistoimittaja, SSSL:n hallituksen jäsen