Historia 2

1919-1939: Sisällissodasta uuteen nousuun

 

 

Sosialidemokraattinen lehdistö nousi sisällissodan sekasorrosta vahvaksi vaikuttajaksi ja parlamentaarisen demokratian takaajaksi.

Valkoinen voittaja oli lyönyt sosialidemokraattisen lehdistön maihin kaiken muunkin työväenliikkeen toiminnan ohella sisällissodan jäljiltä. Painokoneet – jos ne ylipäätään olivat säilyneet ehjinä – vaikenivat eripituisiksi ajoiksi. Ensimmäisenä päätään nosti Helsingissä Matti Paasivuoren päätoimittama Suomen Sosiaalidemokraatti, jonka näytenumero ilmestyi jo 6. toukokuuta 1918.

Uusi lehti toi valoa pimeyteen, ja se suorastaan revittiin käsistä Helsingin kaduilla.  Vaikka lehti tuomitsi bolshevismin, sen rohkea sanoma oli liikaa: ”Jälelle jääneiden sosialidemokraattien ehdoton velvollisuus on kaikista vastuksista ja vaikeuksista huolimatta ryhtyä jälleen elvyttämään ja saamaan jaloilleen Suomen työväenliikettä.” Väinö Tanner vaati lehdessä tynkäeduskunnan hajottamista, Hannes Ryömä kirjoitti vankileireihin sullottujen ihmisten puolesta. Näin näytelehden numerot määrättiin takavarikoitaviksi.

Toisen kerran lehti ilmestyi vasta 12. syyskuuta, kun Työväen Kirjapaino vapautettiin takavarikosta. Neljä päivää myöhemmin Suomen Sosialidemokraatti – nyt yhtä a-kirjainta vähempänä – aloitti ilmestymisensä. Viranomaiset olivat kelpuuttaneet päätoimittajaksi Ryömän, joka oli johdonmukaisesti ja äänekkäästi tuominnut kapinan.

Lehden sanoma oli jälleen valkoiselle Suomelle liikaa. Erityisesti närkästyttivät lehden julkaisemat kuolinilmoitukset, joita joka numeroon mahtui sattuneesti kymmenittäin. Väliaikainen painolaki oli pistänyt julkaisuluvan maaherra Bruno Jalanderin taakse. Jalander vaati toimitukselta linjanmuutosta. Kuolinilmoituksista piti poistaa kuoleman syy. Valkoisesta terrorista ei saanut enää kirjoittaa. Kaiken kaikkiaan ”kiihottavaa puhetapaa” oli ehdottomasti vältettävä.

Lehden johto ei suostunut kahlittuun sananvapauteen. Näin lehti lakkautettiin 11. marraskuuta 1918, mutta jo 4. joulukuuta alkoi ilmestyä Uusi Sosialidemokraatti. Se ilmestyi seitsemän kertaa, kunnes lehti sai taas toimia alkuperäisellä nimellään.

Kahden rintaman sotaa

Sosialidemokraattisen lehdistön nousu tapahtui siis vaihe vaiheelta. Toimittajat joutuivat käymään taistelua kahdella rintamalla. Valkoinen Suomi ei kaivannut työväenlehtiä julkaistavaksi. Samaan aikaan työväenliikkeen jakautuminen sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin vaati selkeää linjausta lehdiltä. Taistelua lehdistä käytiin monta vuotta.

”Kun ulkomaille paenneet kapinalliset ovat rehellisesti eronneet sosialidemokraattisesta puolueesta, riippuvat heidän täkäläiset hengenheimolaisensa epärehellisesti kiinni sosialidemokraattisessa puolueessa, muka vasemmistolaisina tai ’riippumattomina’, menevätpä vielä sosialidemokraattisen työväen kokouksiin valitsemaan edustajia – sosialidemokraattiseen kokoukseen”, Suomen Sosialidemokraatti linjasi.

Viipurissa ilmestymisensä aloitti 2. tammikuuta 1919 Kansan Työ. Se vastasi etusivullaan itse kysymykseen, mikä tulisi olemaan lehden ohjelma. ”Siihen on vain yksi vastaus: sosialidemokratinen, sen sanan parhaimmassa ja laajimmassa merkityksessä.”

Varsinaissuomalaisten oma lehti alkoi ilmestyä 27. helmikuuta 1919, ensin Demokraatin, pian Sosialistin nimellä. Jo etusivullaan lehti julisti näkyvästi: ”Pois kommunistiset haaveilut, jos niitä omaat, ja käy vaaleihin! Ainoastaan vaalien avulla voivat toiveesi toteutua!”

Vappuna 1919 saatiin Oulussa ulos ensimmäinen Pohjan Kansa. Sen pääkirjoituksen mukaan ”parlamenttaarinen sosialidemokraattinen työväen luokkataistelu on se ainoa pettämätön ja oikea tie, jotka kulkien työväen on varminta saavuttaa niitä tuloksia, joihin koko maailman sosialidemokraattinen työväki tähtää…”

Pohjan Kansa joutui kuitenkin kommunistien käsiin, ja sosialidemokraatit perustivat Kansan Tahdon 1921. Sillä nimellä oli ilmestynyt myös oululaisten työväenlehti ennen sisällissotaa. Kansan Tahto lopetettiin 1923 tappiollisena, seuraavana vuonna perustettiin Pohjolan Työmies.

Vaasassa kävi samalla tavalla. Vapaa Sana menetettiin radikaalivasemmistolle, ja sosialidemokraatit perustivat 1920 Raivaajan. Se jouduttiin lopettamaan kannattamattomana 1926, jonka jälkeen 1931 syntyi Pohjanmaan Kansa. Kolmas kommunisteille mennyt lehti oli Kuopiossa ilmestynyt Savon Kansa. Sosialidemokraatit perustivat 1920 sen rinnalle Savon Työmiehen. Se ilmestyi vain vuoden. Uudelleen se aloitti ilmestymisensä 1930.

Edellisten lisäksi muita sosialidemokraattisia lehtiä olivat Eteenpäin Kotkassa, Vapaus Mikkelissä, Hämeen Kansa Hämeenlinnassa, Uusi Aika Porissa, Työn Voima Jyväskylässä. Lisäksi ruotsinkieliset sosialidemokraatit julkaisivat Arbetarbladetia.

Näiden ohella nuorisoliikkeellä oli Työläisnuoriso, ruotsinkielisillä Till Storms. Naisliiton Työläisnainen joutui kommunisteille, joten 1922 alkoi ilmestyä Toveritar. Pilalehti Kurikka sai uuden päivänvalon jouluna 1920. Lisäksi sosialidemokraattisen työväenliikkeen piirissä ilmestyi monia kulttuurilehtiä ja edistyksellisiä osuuskauppalehtiä. Ammattiyhdistysliikkeen tärkein lehti oli SAK:n äänenkannattaja Palkkatyöläinen.

 

Varsinais-Suomessa ilmestymisensä 27. helmikuuta 1919 aloittanut Demokraatti, myöhemmin Sosialisti, julkaisi jo etusivullaan pesäeron kommunisteihin.

Järjestötoiminta herää

SSSL:n toiminta oli luonnollisesti sisällissodan jäljiltä myös jäissä. Lukuisat liiton jäsenet olivat joutuneet joko vankileirille tai maanpakoon. Liiton toimintaa käynnisteltiin uudelleen SDP:n puoluekokouksen jälkeen joulukuussa 1919. Liittotoimikuntaan valittiin Kaarlo Harvala, H.O. Puro ja Yrjö Räisänen. Uusi liittotoimikunta valitsi puheenjohtajakseen Harvalan.

Uusi liittojohto ryhtyi tosissaan elvyttämään SSSL:n toimintaa. Entinen taloudenhoitaja Emil Elo oli paennut Neuvosto-Venäjälle ja suoritti samoihin aikoihin upseerikurssia Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa. Hän oli vienyt mukanaan liiton Työväen Säästöpankin säästökirjan, joka oli kuoletettava varojen käyttöön saamiseksi.

Toiminta käynnistyi uneliaasti. Seuraava liittokokous pidettiin vasta 1921. Paikalla oli vain kolmetoista liiton jäsentä. Koko jäsenmäärä oli toimintakertomuksen mukaan 47, joista kuitenkin vain osa oli täydellisesti suorittanut jäsenmaksunsa. Toiminta lähti täydellä teholla käyntiin vasta vuoden 1923 liittokokouksen jälkeen.

Varovasti yhteiseen liittoon

Ennen sisällissotaa toimittajat olivat järjestäytyneet poliittisiin lehtimiesjärjestöihin. Vuonna 1921 perustettiin tällaisten yhdistysten keskuselimeksi Suomen Sanomalehtimiesten Liitto, johon myös sosialidemokraattisilla toimittajilla oli paikallisyhdistysten kautta mahdollisuus liittyä.

Verisestä sisällissodasta oli kulunut niin vähän aikaa, että suhtautuminen oli varauksellista molemmin puolin. Suhtautuminen yhteiseen liittoon otettiin käsiteltäväksi ensimmäisen kerran jo SSSL:n saman vuoden liittokokouksessa. Liittotoimikunta sai tehtäväkseen selvittää asiaa. Selvää kantaa ei saatu vuoteen 1923 mennessä – asia jätettiin lepäämään liittokokouksessa.

Vuonna 1924 liittotoimikunta oli tullut jo siihen käsitykseen, että liiton jäsenten oli sallittava valtakunnalliseen järjestöön liittyminen paikallisyhdistysten kautta. Vähitellen ennakkoluulot karisivat niin, että vain harvat jättivät liittymättä.

Vuoden 1925 liittokokouksessa tehtiin merkittävä päätös. Kustannus Osakeyhtiö Kansanvalta oli päättänyt lopettaa Työväen Joulualbumin kustantamisen. Liitto päätti jatkaa sen kustantamista. Sen tuotoilla rahoitettiin mm. stipendirahastoa. Julkaisu oli jäsenille maksuton.

Lapuan liikkeen nousun vuosina sosialidemokraattinen lehdistö oli voimakkaimmin puolustamassa suomalaista oikeusvaltiota ja parlamentaarista demokratiaa. Vasta entisen presidentin ja perustuslain luojan K.J. Ståhlbergin kyyditys sai muunkin tasavaltalaisen lehdistön kääntämään katseensa äärioikeiston uhkaan.

SDP:n puoluetoimikunta vuonna 1922. Joukkoon mahtuu monta lehtimiestäkin. Ylärivi vas.: Väinö Mikkola, Kaarlo Harvala, Hannes Ryömä, Anton Huotari ja Väinö V. Salovaara. Istumassa vas.: Julius Sundberg, J. W. Keto, Matti Paasivuori, Väinö Tanner, Hilda Seppälä, Taavi Tainio ja Rieti Itkonen.

Suuria vaikuttajia

Liiton johtotehtävät saattoivat parhaimmillaan merkitä presidenttiehdokkuutta.  Pitkäaikainen SSSL:n puheenjohtaja Eino Kilpi pääsi – loikattuaan SKDL:n riveihin – presidenttiehdokkaaksi vuoden 1956 vaaleissa. Häntä huomattavasti paremmin pärjäsi samoissa vaaleissa kuitenkin liittotoimikunnassa vuodet 1929-1930 toiminut K.A. Fagerholm.

Vähäiseksi ei suinkaan jäänyt sisällissodan jälkeen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tulleen Kaarlo Harvalan rooli. Hän toimi liki parikymmentä vuotta kansanedustajana. Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajavuosiakin kertyi tusinan verran 1930-1942.

Rahastonhoitajan tehtävistä taas noustiin tärkeisiin sotatehtäviin. Vuosien 1938-1940 rahastonhoitaja Kalle Lehmuksesta tuli päämajan tiedusteluosaston päällikkö. Seuraava kirstunvartija Unto Varjonen toimi niin rintamaupseerina kuin tiedotuskomppanian päällikkönä, jos toki sodan jälkeen vielä SDP:n puoluesihteerinä.

Sotien välisenä aikana turkulainen Rafael Paasio otti ensi askeliaan kohti SSSL:n jäsenyyttä. Ennen lehtialalle siirtymistään hän oli työskennellyt rakennustöissä ja kirjapainoalalla, mutta myös Suomen Sosialidemokraatin tilausasiamiehenä ja Palkkatyöläisen ilmoitushankkijana. Vuonna 1938 Paasio aloitti Työläisnuoriso -lehden toimittajana. Turkulaisen Sosialistin, myöhemmin Turun Päivälehden päätoimittaja hänestä tuli 1942. Paasiosta SDP:n puheenjohtaja, joka hänkin sai kokeilla presidenttiehdokkuutta 1962.

Tärkeimmät lähteet: Halonen (toimi.): Matkan jatkuessa (Demari 1985), Pohjanmaa: Sanan säilä taistelun tiellä (Kansanvalta 1948), Raitio: Työväen sanomalehdet ja sanomalehtimiehet (Tammi 1947).

 

SSSL:n puheenjohtajat 1919-1939

Kaarlo Harvala 1919-1923

Anton Huotari 1924-1931

Aleksi Aaltonen 1931-1933

Eino Kilpi 1934-1935

Kalle Manninen 1936-1937

Eino Kilpi 1937-1947

 

SSSL:n sihteerit 1919-1939

Toivo Järvinen 1919-1927

Pekka Lönngren 1928-1929

Kalle Manninen 1929-1936

Atte Pohjanmaa 1936-1937

Kalle Manninen 1937-1947

 

Osa 1) Vuodet 1907-1918: SSSL perustetaan