Jos poliittisesti aktiivien ja puolueiden jäsenten supistuvan joukon näkemyksiä on uskominen, ovat maamme viheliäisintä väkeä toimittajat. Varsinkin somen poliittisten ryhmien päivittäisissä keskusteluissa heihin liitetään useimmiten sellaisia teonsanoja kuten pimittävät, vääristävät, valehtelevat, vainoavat, vehkeilevät, veljeilevät, manipuloivat, johdattelevat ja ajavat omaa etuaan tai asiaansa. On kuin kansalaisia kiusaamaan olisi koulutettu ja palkattu erityinen ryhmä, joka yhtenä salaseuraa muistuttavana joukkona miettisi päivästä toiseen, mitä ikävää ja ilkeää he keksisivät saadakseen poliittisia porukoita raivon partaalle tai suorastaan sen valtaan. Kaukana ei ehkä ole päivä, jolloin jostakin ryhmästä kuuluu meilläkin huuto ”kansan viholliset!” levitäkseen sieltä muualle.
Tunnen poliittisista ryhmistä parhaiten sd-liikkeessä esiintyvää ajattelua. Paitsi että siinä toistuu vuosikymmenestä toiseen ajatus demareita rökittävästä porvarimediasta (jonka printtiversiot olivat jostakin syystä samalle porukalle kuitenkin mieluisampi lehtivalinta kuin työväenlehti), näyttävät yhä suositumpia olevan myös erilaiset salaliittoteoriat. Varmoja ollaan milloin kokoomusjohtajan ja ”median” liitosta tai samaisen median kampanjoinnista persujen nostamiseksi maan suurimmaksi puolueeksi. Todisteeksi riittää vaikkapa yksittäinen kolumni tai uusimman puoluegallupin julkaiseminen. Viimeksi mainittuakaan media ei osaa tehdä koskaan oikein. Tunaroivat sen kuten kaiken muun.
Suomi on uusista keskustelun kanavista huolimatta niin pieni maa, ettei siihen mahdu ilmeisesti mediasta ja sen ammattilaisistakaan kuin yksi näkemys. Jos joku toimittaja erehtyy esittämään vastalauseensa tuomion pasuunoille, ovat hänen näkemyksensä kerettiläisiä tai ymmärtämättömiä ennen kuin hän on ehtinyt esittää näkemystään loppuun. ”Ei korppi korpin silmää noki”, ”samaa valehtelijasakkia olet itsekin” ja vastaavat tyrmäykset saavat varomaan osallistumista puheeseen. Moniäänisyys ei ehkä kasvanutkaan siitä, että äänille tuli enemmän kanavia?
* * *
Journalismi on tietenkin niin merkityksellinen osa julkista keskustelua, että sen kuuluu olla kritiikin kohteena. Jotta arvostelu edistäisi keskustelua ja johtaisi jotenkin parempaan tilaan, olisi kuitenkin hyvä tuntea kritiikin kohdetta ja kuunnella myös omista näkemyksistään poikkeavia arvioita.
Hyvä olisi ensiksikin ymmärtää, että ei ole mitään yhtä mediaa, vaan on keskenään erilaisia joukkotiedotusvälineitä, jotka kilpailevat seuraajista ja maksajista pyrkimällä palvelemaan heitä ja mieluusti paremmin mitä tekee kilpailija. Homogeenisen toimittajakunnan sijasta on vain yksittäisiä toimittajia, jotka ovat aika yksilöllistä ja usein yksin huseeraavia ihmisiä kykyineen, ajatuksineen ja toimintatapoineen. Heitä kuten muitakin työhönsä koulutettuja yhdistää työn professio, oman ammatin ja sen koodiston jonkinlainen hallinta. Myös toimitusten autonomia on ollut suomalaismediassa verrattain suurta. Muita korkeampaa kynnystä kritiikin esittämiselle toimittajilta on vaadittu suhtautumisessa kaupallisiin toimijoihin.
Tutkittua tietoakin on siitä, että toimittajat ovat pääosin poliittisesti sitoutumattomia kuten ovat suomalaiset yleensäkin. He myös seuraavat politiikkaa ja ovat kiinnostuneita siitä paljon vähemmän mitä 1900-luvulla, jolloin joukkoviestintä puoluelehtineen oli nykyistä politisoituneempaa. Tiedän omasta kokemuksestakin, että toimituksiin on ollut yhä vaikeampi löytää nuorta ammattilaista, joka tuntisi politiikkaa tai haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Hekö tekisivät diilejä jonkun puolueen kanssa, kun haluavat pitää välimatkaa mahdollisimman suurena? Muutaman jäärän kolumnistin ja iltapäivälehden demagogin vuoksiko pitää leimata koko ammattikunta, josta tuhannet tekevät arkista uutistyötä ja palvelevat kansalaisten moninaisia tiedontarpeita?
Poliittinen journalismimme on varmaankin jonkinlaisessa ”kriisissä” kuten poliittinen elämä ja kulttuuri tuppaa olla useimmiten. Ensimmäinen syy siihen on, että yhteiskunnallisten kysymysten käsittely ei ole myyvää materiaalia. Kuntapolitiikasta riittävät minullekin usein vain otsikot. Niinpä poliittisen journalismin osuus on supistunut entisestä jopa niin, että poliittinen lehdistö tekohengittää enää vaatimattomassa marginaalissaan.
Toinen syy kriisiin on poliittisen aineiston sisältö. Yhteiskunnan kipupisteiden käsittelyn rinnalle ja niiden yli on marssinut populistinen julkisuus, jossa asiat tallautuvat poliittisen elämän kohuihin, päivitytäiseen nokitteluun ja julkisen näyttämön näkyvimpien tähtien seuraamiseen. Selitystä sille saa hakea sekä median ansaintalogiikan muuttumisesta lehtien vuositilauksista netin klikkauksiin että poliittisen elämämme murroksesta, jossa kansanliikkeiden tilalle ovat astuneet ehdokkaiden vaaliorganisaatiot ja politiikan julkkisten ympärille rakentuvat fanittajat.
En ole toimittajauran tehneenä niin sinisilmäinen, ettenkö tunnistaisi yksittäisistä journalistisista valinnoista ja niiden ketjuista aina välillä poliittisia ”tendenssejä”. Olettaa voi niinkin, että jos suomalaisten enemmistö äänestää porvarillisia puolueita, olisi absurdia kuvitella toimittajat siitä merkittävästi poikkeavaksi joukoksi. Mutta toimitusten arki, jossa joudutaan miettimään usein epätoivoisesti uutislähetyksen pääjuttua tai printtijulkaisun huomisen etusivun ”skuuppia”, on useimmiten paljon sattumanvaraisempaa, kunkin uutispäivän tilanteesta johtuvaa kuin määrätietoista toimintaa jonkin poliitikon tai puolueen kampittamiseksi. Aika usein hän tai se tekee sen itse eikä toimituksen tarvitse kuin raportoida asia.
Ai niin, kuluneena syksynä julkaistun kyselyn mukaan suomalaiset luottavat yhä varsin laajasti sanomalehtiin sekä radion ja television pääuutiskanaviin. Myös aiempaa useampi nuori ilmoitti sanomalehdet (!) pääuutiskanavakseen.
Reijo Hämäläinen
Kirjoittaja on kotkalainen
ex-päätoimittaja.