Totisesti minä elän synkkää aikaa, tekisi mieleni riimitellä kuten Bertolt Brecht aikanaan, kun aamun aviisin saa luetuksi. Ilmasto- ja muut megaluokan kriisit puskevat läpi otsikoista oli kyse Euroopasta tai alueista paljon kauempana. Militarismi tunkee jonkinlaisella läpäisyperiaatteella ei vain valtioiden välisiin suhteisiin, vaan myös talouteen, sosiaalisiin suhteisiin, ihmisten asenteisiin ja kulttuuriin. Nationalismi poikii äärioikeistolaisille liikkeille lisää kannatusta siellä ja täällä.
Kotimaan kesää ovat leimanneet vahvasti perussuomalaisiin kytkeytyvät poliittiset kohut. On poikkeuksellista, että suomalaiset käyvät keskellä heinäkuun helteitä ja normaalisti uutisköyhää lomakautta voimallista keskustelua rasismista. Vähintään yhä harvinaista on, että Helsinkiin kokoontuu tällaisena aikana tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen vaatimaan valtiovarainministerin eroa ja hallitukselta ryhtiä rasismin vastustamisessa.
Uusi lehti näyttää kääntyneen myös suomalaisessa journalismissa. Siinä missä kotimaisen valtamedian pääkirjoitukset ja johtavien kolumnistien tekstit ovat normaalisti melko ympäripyöreitä ”toisaalta, toisaalta” -kannanottoja, on nyt saatu lukea toinen toistaan selkeämpiä vaatimuksia rasismin kitkemisestä politiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Uutis- ja ajankohtaistarjonnassa on perattu perussuomalaista ajattelutapaa ja etnonationalistista ideologiaa tiheällä kammalla jo viikkoja. Eivätkä medialle ole kelvanneet tai riittäneet myöskään perussuomalaisten tai hallituspuolueiden puheenjohtajien vakuuttelut hallituksen rasisminvastaisesta linjasta sen enempää kuin ministereiden puolihuolimattomat anteeksipyynnöt menneistä kirjoituksista.
Myös median itsekriittisyys rasistisen puheen ”hyssyttelyssä” on ollut näkyvää ja kuuluvaa. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja siihen liittyviä ilmiöitä voidaan kritisoida, mutta kenenkään ihmisarvoa ei tule loukata, kuuluu nyt viesti. Ainakin minä odotan linjalle vielä jatkoa vaikkapa nettijulkaisujen kommenttipalstojen siivoamisella pahimmilta törkeyksiltä. Niistä olen minäkin ollut vuosien mittaan yhteydessä tuttuihin pää- ja muihin toimittajiin, mutta yleensä minulle on vain vastattu, että sananvapauden nimissä on minunkin siedettävä ”kaunistelematonta” kirjoittelua vai miten sitä rasismin kanssa kuhertelevaa kielenkäyttöä onkin nyt kuvailtu.
Penseä tai suorastaan kielteinen suhtautuminen jonkin parlamentaarisesti toimivan poliittisen liikkeen sanomaan ei ole puolueisiin sitoutumattomalle medialle aivan helppo rasti. Suitsiessaan ilmaisuja se on altis syytöksille poliittisesta ajojahdista, sensuroinnista ja toimimisesta sananvapautta vastaan. ”Kansan vihollinen” oli Trumpin Yhdysvalloissa hänen kannattajiensa mediaan lyömä leima. Kun suomalaisia keskustelupalstoja seuraa, on niidenkin kirjoituksissa hyvin usein sama kaiku silloin, kun kirjoittaja on tyytymätön oman puolueensa edustajien näkymiseen ja käsittelyyn median uutis- ja kommenttipalstoilla.
Vanhaa dialektiikan kaavaa noudattaen olemme nähneet varmaankin vasta teesin ja antiteesin median suhtautumisessa perussuomalaiseen retoriikkaan. ”Tasapuolisesta” kohtelusta on edetty ruotimaan tuon liikkeen piirteitä, joita emme voi suomalaisen yhteiskunnan arvopohjan ja lainsäädännön pohjalta hyväksyä. Mikäli meneillään olevan keskustelun synteesinä syntyy täällä asuvia ihmisiä reilusti, myötätuntoisesti ja säällisesti kohteleva tasavalta, jossa jokainen tuntee vastuunsa sanoistaan, olemme varmaan astuneet jonkinlaisen askeleen sivistyksen ja humanismin kivikkoisella polulla.
Reijo Hämäläinen
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija
ja SSSL:n hallituksen jäsen.