Joskus 1960-luvulla kansan suursuosikki, iskelmälaulaja Irwin Goodman esitti toisen iskelmätaiturin, Vexi Salmen sanoittaman kappaleen ”Kun ei rahat riitä”. Eivätpä arvanneet nuo suomalaisen iskelmän legendat riimittäneensä ja esittäneensä jotakin niin kestävää, että vielä puolen vuosisadan jälkeen laulu on mitä ajankohtaisin.
”Pannaan pensselit santaan ja rukkaset naulaan
Eihän tässä muukaan auta
Kohta varmaan täytyy sovitella köyttäkin kaulaan
Kun ei rahat riitä jukulauta
Ja kun ei rahat riitä jukulauta.”
Tämän päivän Suomessa saamme lukea harva se päivä kokemusasiantuntijoiden tai tilastollisesti ja tieteellisesti asiaa tutkineiden selvityksiä, että tavallisen duunarin palkalla ei aina elä. Se tuntuu kovin häkellyttävältä, kun ajattelee tuonkin iskelmän syntyajan Suomea ja tämän hetken EU- ja NATO-maatamme. Materiaalinen vaurastuminen on aivan toista maailmaa, eikä keskimääräisessä vauraudessakaan ole noin maailmanmitassa kovinlaan suurta valittamista.
Jo vuonna 2005 edesmennyt demariaktiivi Amos Hasan oli itselleni monessa suhteessa tärkeä mentori ja ajatuksien antaja. Hän loihe aikanaan lausuneeksi seuraavan viisauden: ”Asiat eivät suinkaan aina ole niin kuin kerrotaan, mutta hyvin usein juuri niin, kuin ne näyttävät olevan.”
Näin kai tuotakin filosofiaa voisi soveltaa, kun kerran sinänsä täysin hyväksyttävin mittarein todetaan, että Suomi on maailman onnellisimpia kansoja. Toimiihan meillä viranomaisten työskentely kansan etuja ajaen. Korruptiota on melko vähän, ja oppia ja kulttuuria sun muuta yhteiskunnan hyvää on teknisesti ottaen hyvin tarjolla. Demokratiakin pelaa ja kansa saa puhua suunsa niin puhtaaksi, että joskus ihan paskakin saa lentää. Suut puhdistuvat ja sosiaalinen media saastuu, mutta se ei ole tämän kirjoituksen punainen lanka, ainoastaan oire tilanteesta.
Kaiken ilon ja hyvän keskellä meidän leipäjonomme ovat tulleet erilaisine ruoka-apuineen osaksi arkitodellisuutta. Nuorten kansalaisten suurin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy on mielenterveyden ongelmiin perustuva diagnoosi, ja huomattava osa kansalaisista ei tule edes palkallaan toimeen. Sopii pohtia, miten selvitään työttömyysturvan tai sosiaaliturvan varassa. Tai mitä pohtimaan, kun vastaus kerran tiedetään.
Tarvitsematta luetella erilaisia tilastoja ja lukuarvoja tätä kirjoitusta kuormittamaan, voidaan todeta näiden asioiden toistuvan mediassa kautta linjan muutenkin. Niistä saa tarkempia lukuja, jos joku asiasta innostuu ja niin haluaa. Tämän pamfletin johtoajatuksena on korostaa yhteiskuntamme siirtymistä sellaiseen aikakauteen, jossa yhä suurempi osa kansalaisista ei kohta tunne mitään yhteenkuuluvuutta sellaiseen taloudelliseen yhteisöön, jonka nimi on Suomi.
Oikeastaan tilanteemme lähestyy jo sellaista pistettä, jossa hätäiset toimenpiteet vieraannuttavat myös vauraat ja parempiosaiset kansalaiset perinteisestä yhteisöstämme. Näin nimittäin tapahtuu, mikäli erehdymme kuvittelemaan korjausliikkeiden olevan löydettävissä vanhan sääntelytalouden ja EU:ta edeltävän ajan – ja bilateraalisesta Neuvostoliiton rakas naapuri -todellisuudesta.
Tuossa todellisuudessa vielä 1990 valuuttaa ei saanut viedä ulkomaille enempää kuin 5000 markkaa, mikä tänä päivänä on 1307 €. Tänä päivänä keskiverto turisti kuluttaa todennäköisesti enemmän jokaisella lomareissullaan ympäri maailmaa. Muuttoliikettäkin on, mikä tarkoittaa omaisuuden ja tulojen siirtymistä kokonaan pois kotimaan taloudesta ja hyvinvoinnista. Vanha viisaushan toteaa, että rahalla ei ole isänmaata.
Vaikka jonakin päivänä syntyisi lainsäädäntöä, jolla lähtevien kapitaalista leikattaisiinkin jokin siivu koto-Suomen syömävelkaa tyydyttämään, on ilo lyhytkestoista kapitaalin ja tulojen siirtyessä pysyvästi pois maasta. Tällainen kehitys myös ruokkii itseään ja takaa mitä ilmeisimmin sen, että uutta kapitaalia puolestaan siirtyy maahan vähemmänlaisesti.
Asia on hyvä tiedostaa, kun palataan kirjoituksessa takaisin niihin puurtaviin duunareihin, joiden palkka ei riitä elämiseen. Oikeastaan pienituloisista ainoat, joilla on edes teoreettinen mahdollisuus kohentaa elämisensä tilannetta ovat eläkkeellä olevat duunarit. He voivat nimittäin seurata niin sanottuja rikkaampia kansalaisia, jotka siirtyvät eläkepäivikseen halvempiin etelän maihin tai jopa sellaisiin halvempiin etelän maihin, joiden kanssa on tehty eläkeläisten verotusta suosivia verosopimuksia.
Otsikoihin ovat tietysti nousseet rikkaat eläkeläiset, joita voimme kansanluonteemme mukaisesti kadehtia. Huomiotta ovat jääneet ne kituuttajat, joilla ei raha riitä kotimaassa, mutta vähän paremmin noissa Välimeren kuivuuden ja kuumuuden korventamissa maissa. Niissä saa jopa kohtuullisella vuokralla katon päänsä päälle.
”Eduskunnan neuvo on: “Rukoile ja kiitä.”
Eihän se nyt pelkästään kai elatukseen riitä?
Työttömyyden ehkäisy näin sujuvasti toimii
Osa kansaa metsikössä puolukoita poimii
Eikö millään ole enää väliä?”
Tätä kirjoitettaessa hallitusneuvotteluissa on joukko puolueita, joilla on työkalupakissaan maan velkaisen talouden tervehdyttämiseen kovin ankaria keinoja. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa pitäisi leikata, sosiaalietuuksia pitäisi supistaa ja monenmoista muutakin vähentämistä elämän arjen tukitoimiin on ollut esillä. Oletettavaa on, että hallitus myös näitä keinojaan tulee käyttämään.
Vastaavasti oppositiossa olevat puolueet todennäköisesti painavat vastarintansa niin kovaksi kuin mahdollista. Tulemme näkemään tällä hallituskaudella myös ulkoparlamentaarista aktiivisuutta muuallakin kuin eduskuntatalon portailla. Toreilla ja liikenteen katkaisevalla istumaprotestilla keskellä katua ei kuitenkaan työllistetä muita kuin poliiseja, ikävimmissä tapauksissa myös terveyskeskusten päivystyksiä.
Onneksi sitten vuoden 1956 yleislakon ei sentään hautaustoimistoja ole tarvinnut tällaisilla manöövereilla työllistää. Tosin tuon lakon seurauksena kuitenkin palkkoja saatiin sen ajan Suomessa nostettua 6–10 prosenttia. Vastaavasti sen aikaisen rahan eli markan arvo heikkeni lopulta niin, että 1963 oli tehtävä rahauudistus. Siirryttiin siis sille vuosikymmenelle, jolloin Irwin ja Vexi rahan puute-laulunsa riimittelivät.
ooo
Vanhojen asioiden kertaamisella ja vaikeuksien voivottelulla ei kuitenkaan muuteta sitä todellisuutta, missä ahdingossaan elävät juuri tässä ja nyt elävät, tai pikemminkin kituuttavat. Elämisen ja olemisen niukkuuden eräs ilmenemismuoto on perheiden jälkikasvun jääminen monesta asiasta ulkopuolisiksi. Monet harrastukset ja yhteiset riennot ovat usein taloudellisesti ajatellen mahdottomia. Seurauksista on siitäkin paljon erilaista tutkittua tietoa. Jälki on karua silläkin rintamalla.
Lisää liksaa kuuluu tietysti ensimmäinen vaatimus. Ja vaatiahan saa. Ja jos ei vastausta vaatimukseen saa, niin lakkoon voi mennä, joskin lopputulema ei useinkaan ole sellainen, että sillä varsinaisia perusongelmia saataisiin ratkaistua. En tietenkään tarkoita, etteikö työtaisteluilla olisi saavutettu tavoiteltuja asioita, mutta kaikista työtaisteluista, mielenilmauksista ja kansalaismielipiteistä huolimatta monet palvelualojen, hoitoalojen ja monien naisvaltaisten työalojen työntekijät eivät edelleenkään elä palkoillaan.
Ruokahan meillä kuulemma maksaa. Ainakin sen hinta on noussut, eniten ovat nousseet monet perin edulliset elintarvikkeet, jotka edelleen ovat pääasiassa edullisia. Outoa sen sijaan tässä pitkien meren rannikkojen ja tuhansien järvien maassa on se, että kala maksaa hirmuisen paljon enemmän kuin sikanautajauheliha. Entinen roskakalana vesistöistä oikein urakalla puhdistuskalastettu särki on nykyään herrain herkkua ravintoloissa ja herkkuhyllyillä säilykkeenä. Hauki ja ahven maksavat enemmän kuin sianfilee. Lieneekö elintarvikkeiden subventointimme täysin vihreän siirtymän ja kansanterveyden parhaan mukaisessa asennossa?
ooo
Jos joku asia meillä maksaa, niin asuminen. Tämä väite pohjautuu tietenkin siihen ajatukseen, että haluaa asua siellä, missä on eniten työpaikkoja, kuten vaikkapa Tampereella tai pääkaupunkiseudulla. Vesannolta ja Kaskisista saa jo hyvinkin edullisia asuntoja.
Mikä ihme siis on, ettei duunarin palkka riitä, kun niskassa on joko muutaman sadan tuhannen asuntolaina tai joka kuukausi on maksettava noin suurin piirtein asuntolainan kuukausilyhennyksen suuruinen vuokra. Eikä taittumista alaspäin ole luvassa. Paljon vaahdottu asuntojen hintojen lasku koskee ennen kaikkea kolmoskehän ulkopuolista Suomea ja helsinkiläisiä 100–300 m² olevia asuntoja, joiden neliöhinnat ovat saattaneet vajota vaatimattomaan 8000–8500 euron neliöhintaan. Se ei edullista asuntoa etsivää lohduta, jos huushollille tulee miljoonan hintalappu.
Silti pääkaupunkiseudun kaupungit – ainakin Helsinki etunenässä – pyrkii vaalimaan tätä korkeiden hintojen todellisuutta rukkaamalla vuokratonteilla sijaitsevien taloyhtiöiden tontinvuokria markkinahintoja kohden. Sama ilmiö on havaittavissa asuntojenkin vuokrastrategiassa. Sen sijaan, että julkishallinto, tässä tapauksessa kaupungit, pyrkisivät toimillaan laskemaan asumiskuluja, ne toimivat päinvastoin.
Vaan samalla linjalla on myös hengellinen hallinto, sillä seurakunnat toimivat kyllä nekin kovin toisin kuin Jeesus neuvoi. Tokikaan hän ei arvostanut markkinataloutta yleensäkään. Muistanemme ainakin vanhempi väki, miten hänen kerrottiin kaadelleen temppelissä rahanvaihtajien ja uhrieläinkauppiaiden myyntipöytiä. Saatana kuitenkin kosti ja kaupallisti sekä riehujan syntymä, että-kuolinpäivien muistojuhlat. Jouluna ja pääsiäisenä kauppa käy ja tavara liikkuu – ja seurakunnat nostavat tontinvuokriaan.
ooo
Kun syömiset ja asumiset on näin pikaisesti ruodittu, niin miten on pienituloisten kulkemisten ja työnhakumatkojen laita? Huonostippa tietenkin, sillä oman auton ylläpito on jo ennestään kallista ja vihreä siirtymä kallistaa sitä entisestään. Voi myös uskoa, että vähävaraisella ja työttömällä ei ole edellytyksiä hankkia myöskään hybridi- tai sähköautoa. Siihen tarvitaan jo pankkilainaa ja sitä ei pienituloinen, asuntovelkainen tai työtön juuri saa. Ja jos saa, niin maksaminen tuottaa ylivoimaisen ongelman.
Kaikkein järkevintä olisi siis kehittää julkista liikennettä niin, että se kattaisi maan mahdollisimman kattavasti ja olisi niin edullinen, että muutama autoileva ja vauraampikin tuntisi kiinnostusta siirtyä siihen. Tallinnassa ei peritä joukkoliikenteen käyttäjältä maksua lainkaan ja Saksa kokeili erityishalpaa lippua, jolla saatiin moni perusgermaanikin junakyytiin.
Meillä täällä ei saatu aikaan edes sitä, että HSL:n alueella olisi muutettu vyöhykekäytäntöjä niin, että edes Helsingin, Espoon ja Vantaan alueilla olisi voinut liikkua samanhintaisella lipulla tai matkakortilla. Taas sopii kysyä, keihin tämä järjestely eniten sohaisee.
Jos ei ole olemassa mitään viisastenkiveä tai patenttiratkaisua siihen, miten pienipalkkaisen duunarin tai päivärahalla olevan työttömän tai mahdollisesti takuueläkkeellä elävän elämä järjestyisi, niin toivoa sentään sopii, että kokonaisuuksia voisi joskus ajatella. Vaalikautta pidempiä ratkaisuja tarvittaisiin niitäkin sen sijaan, että neljännesvuosittain läähätetään seuraamassa galluptuloksia siitä, pidetäänkö meidän jengistä vai ei.
ooo
Toivottavasti ei käy nyt kuitenkaan niin, että ne, joiden palkka ei tällä hetkellä riitä elämiseen joutuvat tekemään vielä toistakin työtä, jotta he eläisivät edes nipinnapin. Toivottavasti ruoan tukipolitiikka ei jämähdä poteroihinsa, jolloin pienituloiset joutuvat syömään venäläisalusten kalastusalusten pyytämistä turskista tehtyjä saksalaisia kalapuikkoja tai Lidlin edullisinta sikanautaa, jonka rasvaprosentti on seitsemän.
Toivottavasti pienituloiset eivät joudu muuttamaan yhä kauemmas työpaikoistaan, koska kaupungit ahneuttaan hilaavat yleistä asumisen hintatasoa pilviin. Ja toivottavasti pienituloiset eivät tässä edellisessä virkkeessä kerrotussa onnettomassa tapauksessa sen realisoituessa joudu menemään vielä kolmanteenkin työhön voidakseen kustantaa työmatkakulunsa.
Jos nämä mainitut uhkakuvat toteutuvat, on uhkana se, että Suomesta muuttaa muualle muitakin kuin varakkaita. Nuorten piirissä tätä muuttoliikettä jo onkin havaittavissa. Sivuvaikutus on sekin, että perheitäkään ei ole varaa tai uskallusta perustaa. Jokunen vuosi sitten laskettiin, että 25–54-vuotiaista miehistä noin 50 000 on kadonnut työmarkkinoilla. Herra tietää, millä ja miten he elävät, mutta jotakin sekin yhteiskunnastamme kertoo.
”Joka pojan hymy varmaan pikkuhiljaa hyytyy
Harva sentään osaansa kai jatkuvasti tyytyy
Kun ei rahat riitä, vaikka lasket kuinka tarkkaan
Väkisinkin usko menee silloin Suomen markkaan
Eikö millään ole enää väliä?”
Näillä laulujen sanoilla voinee monikin kuvailla tuntojaa nedelleen tässä Suomenmaassa. Muutamaa vuotta myöhemmin Irwinin kotitalo meni ulosottomiehen vasaran alle ja syntyi uusi protestikappale: ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Varmaan silläkin on tässäkin ajassa omat peukuttajansa. Tässä ajassa huolen aiheena on kuitenkin myös yhteiskuntarauhan järkkyminen. Ei kukaan eikä missään ole antanut tai annettu jonkinlaista lupausta tai vakuutta siitä, että elämämme saa jatkua aina yhtä vakaana ja häiriintymättömänä kuin ennenkin.
Olivat olosuhteet ja tilanteet mitä tahansa, ei koskaan pitäisi jäädä vain katsomoon odottamaan asioiden kulkemista. Aina pitäisi olla valmis sellaiseenkin kamppailuun, jossa voi haavoittua itsekin. Kuta suurempi ja kokeneempi, sitä suuremmalla vastuulla on oltava valmis myös eturintamaan.
Jaakko Ojanne
Kirjoittaja on SSSL:n hallituksen jäsen.