Kun Wärtsilä Meriteollisuus meni konkurssiin syksyllä 1989, intoutui iskelmätaiteen suurmies Vexi Salmi riimittelemään rallin, jonka kertosäe kuului ”Hurraa me teemme laivoja, käyttämättä aivoja”. Halusin kunnioittaa miehen muistoa yllä olevalla sovituksella. Salmen kuolemasta tuli syyskuussa viisi vuotta. Olisi pilkkalaulun aiheita runsaasti vieläkin, jos elossa olisi. Viimeisimmät aiheet ovat taas antaneet Perussuomalaisten luovat jäsenet. Nomen est omen. Puolueen nimen käytetty lyhennys PS tarkoittaa myös sanaa ”posts kriptum” eli jälkikirjoitus. Niitä tulee melkein aina, kun perussuomalainen koettaa olla sarkastinen, fiksu tai hauska.
Nyt joulun aluksen revohka syntyi, kun muutama kansanedustaja ja euroedustaja äityi antamaan kruununsa menettäneelle missille tukea naamaansa vääntelemällä ja silmäkulmiaan venyttelemällä. Leikittiin aasialaisia. Ei missiparka tiennyt, mitä tapahtuu, kun illanistujaisissa kaveri dumppaa hauskana pitämänsä kuvan sosiaaliseen mediaan. Tuultahan hölmöys aina on tupannut ottamaan, varsinkin sellaisen porukan piirissä, jossa eetos ja paikallaan pyörivä levy kailottaa, että ”enää ei saa sanoa mitään ja kaikesta loukkaannutaan”. Alkoi kiivas naamojen vääntely ikään kuin tuen osoituksena. Näin pienemmästä typeryydestä tuli isompi typeryys. Ja vanhan kansan sanontahan oli, että huono kello kauas kuuluu. Paikkansa pitää.
Anteeksi on pyydetty naama vaihteeksi taas vakavana, mutta kyllä maailmaan anteeksipyytelyjä mahtuu. Sitten voidaankin taas jatkaa hallitusyhteistyötä eteenpäin, koska kaikkihan perustellaan sillä, että maassa on talouskriisi, Suomi kahlaa veloissa ja puolustustakin pitää rakentaa. Mitä siis siitä, jos yhden hallituspuolueen edustajat parlamentissa ja europarlamentissa ja kuntien ja kaupunkien valtuustoissa vääntelevät naamojaan kuin höppänät ja päästävät suistaan ruokottomuuksia. Sosiaalisen median päästöihin en edes puutu, koska ilmansuojelulainsäädäntö ei siihen ulotu – ja kaikkeahan voi taas pyytää anteeksi.
Kun itse olen sanan vanhassa merkityksessä sellainen perussuomalainen, jonka kotikasvatuksessakin opetettiin, että ihmisten ulkonäköön, uskontoon, sukupuoleen tai kansallisuuteen ei kohdisteta pilkkaa, niin minun on perin vaikeaa sanoa, kumpi minua tässäkin hölmöilyssä enemmän kiusaa: tyhmyys vai moukkamaisuus.
Helpostihan asia kuitataan sillä lailla, että ennen tehtiin ihan televisioviihdettä hulluttelemalla joidenkin ihmisryhmien kustannuksella, mutta ei se pilkan kohteista koskaan ole hauskalta tuntunut. Toisaalta, jos minä jään kiinni vaikka näpistyksestä, niin ei puolustuksena päde se, että onhan niitä muitakin näpistelijöitä. Kansanedustajilta ja luottamustehtävissä olevilta nyt voisi sen vanhanaikaisen kasvatuksen ja oppikoulun ensimmäisen luokan yhteiskuntaopin tuntien opetuksen mukaan odottaa sivistyneempää ja järkevämpää toimintaa ja suhtautumista asioihin. Vaan taitavat nekin opit jääneen jo vanhentuneiksi. Poliittista meriittiä saadaan tyhmyydellä, moukkamaisuudella ja ilkeydellä. Kaikestahan selvitään sillä, että ollaan pyytävinään anteeksi.
En useinkaan vertaile kotimaatani muihin maihin, mutta pakostakin kummastelen, miten helposti monen sivistysmaan ministerit ja edustajat pyytävät eroa tyrittyään kunnolla. Sen sijaan pääminsteri hyssyttelee ja hissuttelee hallituskumppanipuolueen hölmöilyjä ja esittää katteettomia ja halpahintaisia anteeksipyyntöjä kuin papukaija. Lieneekö ottanut mallia eräästä surullisenkuuluisasta vaali-illasta. Tulee nimittäin jo mieleen, että pääministeri voisi kohta aloittaa kaikissa julkisissa tilaisuuksissa puheensa: ”Aivan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi…”
Siteeraisin jo edesmennyttä presidentti Urho Kekkosta, joka lausui suoraan paljon kuvaavat sanat: ”Te saatanan tunarit”. Tuolloisen itsesensuurin aikana saatana korvattiin julkisuudessa sanalla ”onnettomat”. Itseään Kekkostakin siis modifioitiin, koska sielunvihollisen nimen käyttäminen presidentin puheissa ja kirjeissä katsottiin sopimattomaksi.
Sosialidemokraattien tulee kajauttaa ilmoille vanha julistuksensa: ”Jo riittää!” Tuolloin tehtiin loppua kommunistien öykkäröinnistä ja yhteiskuntarauhan horjuttamisesta. Nyt ei myöskään ole hyssyttelyn ja hissuttelun aika. Nyt ei ole aika kompromisseille tai hiljaisuudelle. Linja pitää tehdä selväksi oletetuille ja pois suljetuille tulevaisuuden hallintokumppaneille. On täysin harhaista kuvitella, että nyt vinoutuva poliiittinen kulttuuri oikenisi jotenkin itsestään tai papukaijamaisilla pahoittelurituaaleilla.
Jo riittää!
Jaakko Ojanne
Toimittaja ja käsikirjoittaja