Kolumni

Jos poliittisesti aktiivien ja puolueiden jäsenten supistuvan joukon näkemyksiä on uskominen, ovat maamme viheliäisintä väkeä toimittajat. Varsinkin somen poliittisten ryhmien päivittäisissä keskusteluissa heihin liitetään useimmiten sellaisia teonsanoja kuten pimittävät, vääristävät, valehtelevat, vainoavat, vehkeilevät, veljeilevät, manipuloivat, johdattelevat ja ajavat omaa etuaan tai asiaansa. On kuin kansalaisia kiusaamaan olisi koulutettu ja palkattu erityinen ryhmä, joka yhtenä salaseuraa muistuttavana joukkona miettisi päivästä toiseen, mitä ikävää ja ilkeää he keksisivät saadakseen poliittisia porukoita raivon partaalle tai suorastaan sen valtaan. Kaukana ei ehkä ole päivä, jolloin jostakin ryhmästä kuuluu meilläkin huuto ”kansan viholliset!” levitäkseen sieltä muualle.

 

Tunnen poliittisista ryhmistä parhaiten sd-liikkeessä esiintyvää ajattelua. Paitsi että siinä toistuu vuosikymmenestä toiseen ajatus demareita rökittävästä porvarimediasta (jonka printtiversiot olivat jostakin syystä samalle porukalle kuitenkin mieluisampi lehtivalinta kuin työväenlehti), näyttävät yhä suositumpia olevan myös erilaiset salaliittoteoriat. Varmoja ollaan milloin kokoomusjohtajan ja ”median” liitosta tai samaisen median kampanjoinnista persujen nostamiseksi maan suurimmaksi puolueeksi. Todisteeksi riittää vaikkapa yksittäinen kolumni tai uusimman puoluegallupin julkaiseminen. Viimeksi mainittuakaan media ei osaa tehdä koskaan oikein. Tunaroivat sen kuten kaiken muun.

 

Suomi on uusista keskustelun kanavista huolimatta niin pieni maa, ettei siihen mahdu ilmeisesti mediasta ja sen ammattilaisistakaan kuin yksi näkemys. Jos joku toimittaja erehtyy esittämään vastalauseensa tuomion pasuunoille, ovat hänen näkemyksensä kerettiläisiä tai ymmärtämättömiä ennen kuin hän on ehtinyt esittää näkemystään loppuun. ”Ei korppi korpin silmää noki”, ”samaa valehtelijasakkia olet itsekin” ja vastaavat tyrmäykset saavat varomaan osallistumista puheeseen. Moniäänisyys ei ehkä kasvanutkaan siitä, että äänille tuli enemmän kanavia?

 

* * *

 

Journalismi on tietenkin niin merkityksellinen osa julkista keskustelua, että sen kuuluu olla kritiikin kohteena. Jotta arvostelu edistäisi keskustelua ja johtaisi jotenkin parempaan tilaan, olisi kuitenkin hyvä tuntea kritiikin kohdetta ja kuunnella myös omista näkemyksistään poikkeavia arvioita.

 

Hyvä olisi ensiksikin ymmärtää, että ei ole mitään yhtä mediaa, vaan on keskenään erilaisia joukkotiedotusvälineitä, jotka kilpailevat seuraajista ja maksajista pyrkimällä palvelemaan heitä ja mieluusti paremmin mitä tekee kilpailija. Homogeenisen toimittajakunnan sijasta on vain yksittäisiä toimittajia, jotka ovat aika yksilöllistä ja usein yksin huseeraavia ihmisiä kykyineen, ajatuksineen ja toimintatapoineen. Heitä kuten muitakin työhönsä koulutettuja yhdistää työn professio, oman ammatin ja sen koodiston jonkinlainen hallinta. Myös toimitusten autonomia on ollut suomalaismediassa verrattain suurta. Muita korkeampaa kynnystä kritiikin esittämiselle toimittajilta on vaadittu suhtautumisessa kaupallisiin toimijoihin.

 

Tutkittua tietoakin on siitä, että toimittajat ovat pääosin poliittisesti sitoutumattomia kuten ovat suomalaiset yleensäkin. He myös seuraavat politiikkaa ja ovat kiinnostuneita siitä paljon vähemmän mitä 1900-luvulla, jolloin joukkoviestintä puoluelehtineen oli nykyistä politisoituneempaa. Tiedän omasta kokemuksestakin, että toimituksiin on ollut yhä vaikeampi löytää nuorta ammattilaista, joka tuntisi politiikkaa tai haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Hekö tekisivät diilejä jonkun puolueen kanssa, kun haluavat pitää välimatkaa mahdollisimman suurena? Muutaman jäärän kolumnistin ja iltapäivälehden demagogin vuoksiko pitää leimata koko ammattikunta, josta tuhannet tekevät arkista uutistyötä ja palvelevat kansalaisten moninaisia tiedontarpeita?

 

Poliittinen journalismimme on varmaankin jonkinlaisessa ”kriisissä” kuten poliittinen elämä ja kulttuuri tuppaa olla useimmiten. Ensimmäinen syy siihen on, että yhteiskunnallisten kysymysten käsittely ei ole myyvää materiaalia. Kuntapolitiikasta riittävät minullekin usein vain otsikot. Niinpä poliittisen journalismin osuus on supistunut entisestä jopa niin, että poliittinen lehdistö tekohengittää enää vaatimattomassa marginaalissaan.

 

Toinen syy kriisiin on poliittisen aineiston sisältö. Yhteiskunnan kipupisteiden käsittelyn rinnalle ja niiden yli on marssinut populistinen julkisuus, jossa asiat tallautuvat poliittisen elämän kohuihin, päivitytäiseen nokitteluun ja julkisen näyttämön näkyvimpien tähtien seuraamiseen. Selitystä sille saa hakea sekä median ansaintalogiikan muuttumisesta lehtien vuositilauksista netin klikkauksiin että poliittisen elämämme murroksesta, jossa kansanliikkeiden tilalle ovat astuneet ehdokkaiden vaaliorganisaatiot ja politiikan julkkisten ympärille rakentuvat fanittajat.

 

En ole toimittajauran tehneenä niin sinisilmäinen, ettenkö tunnistaisi yksittäisistä journalistisista valinnoista ja niiden ketjuista aina välillä poliittisia ”tendenssejä”. Olettaa voi niinkin, että jos suomalaisten enemmistö äänestää porvarillisia puolueita, olisi absurdia kuvitella toimittajat siitä merkittävästi poikkeavaksi joukoksi. Mutta toimitusten arki, jossa joudutaan miettimään usein epätoivoisesti uutislähetyksen pääjuttua tai printtijulkaisun huomisen etusivun ”skuuppia”, on useimmiten paljon sattumanvaraisempaa, kunkin uutispäivän tilanteesta johtuvaa kuin määrätietoista toimintaa jonkin poliitikon tai puolueen kampittamiseksi. Aika usein hän tai se tekee sen itse eikä toimituksen tarvitse kuin raportoida asia.

 

Ai niin, kuluneena syksynä julkaistun kyselyn mukaan suomalaiset luottavat yhä varsin laajasti sanomalehtiin sekä radion ja television pääuutiskanaviin. Myös aiempaa useampi nuori ilmoitti sanomalehdet (!) pääuutiskanavakseen.

 

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on kotkalainen
ex-päätoimittaja.

 

Kaarle XII oli katastrofaalinen hallitsija, joka kuitenkin, pitkän päälle, koitui kansalleen onneksi. Päteekö sama Putiniin?

Heti alkuun on myönnettävä, että historian tulkitseminen henkilöiden kautta on yleensä arveluttavaa. Mutta tänä pinnallisuuden ja populismin aikana olisi tärkeää, että suuri yleisö tuntisi kiinnostusta historiaan – ja se on helpointa tehdä, jos asioita katsoo henkilöiden kautta.

Vladimir Putinia on viime kuukausina verrattu moniin historian hahmoihin, useimmiten Hitleriin tai Staliniin. Sopiva vertailukohde olisi myös Kaarle XII (1682 – 1718). Toki Putinilla ja Kaarlella on monia eroavuuksia, mutta on heidän tekemisissään myös hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä.

Heidän merkittävin yhteinen piirteensä on taipumus tehdä virheellisiä strategisia valintoja kerta toisensa jälkeen.  Kaarlen tapauksessa tämä merkitsi Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta. Moni arvelee, että Putinin Venäjälle on käymässä vääjäämättä samoin.

Ruotsi laajeni 1600-luvun kuluessa, Kaarle XII:n edeltäjien aikana niin että liki koko Itämeri sen hallinnassa. Menestyksen taustalla oli edistyksellisiä hallinnollisia uudistuksia, jotka mahdollistivat suuren laivaston ja tehokkaan armeijan ylläpidon. Huomattava osa menestyksestä selittyy kuitenkin sillä, että naapurimaat – varsinkin Venäjä ja Saksa (jota tuolloin ei valtiona edes ollut) olivat 1600-luvun heikkouden tilassa.

Kaarle XII oli kunnianhimoinen ja uhkarohkea – hän pyrki (Putinin tapaan) laajentamaan jo ennestään laajaa valtakuntaansa. Ei olisi ollut ollenkaan pakko. Tyytyminen Itämeren hallintaan olisi taannut Ruotsille runsaat verotulot merenkulusta ja taitava, pehmeä diplomatia olisi – ehkä – auttanut pysymään väleissä naapurimaiden kanssa. Kuten edeltäjänsä Kaarle kuitenkin janosi taistelukenttien glooriaa.

Hänen hallitsijakautensa alku olikin sotilaallisesti menestyksekäs. Niin oli Putinillakin.  V. 1700 Kaarlen joukon murskasivat paljon suuremman venäläisen armeijan Narvassa. Seuraavat vuodet Kaarle kulki voitosta voittoon Puolan alueella. Hän tuntui tekevän mitä tahtoi, muttei ymmärtänyt, että voima synnyttää aina vastavoimansa. Aiemmin eripuraiset naapurimaat Venäjä, Puola, Preussi ja Tanska liittoutuivat.

Kaarlelle kävi kuten Putinille tänä vuonna. Hän sai vastaansa liittouman, jonka taloudelliset ja sotilaalliset resurssit olivat täysin ylivertaiset Ruotsiin verrattuna.

Ja kuten Putin, myös Kaarle oli all in -miehiä. Ahtaalle jouduttuaan hän pani v. 1709 kaiken yhden kortin varaan ryhtyessään taisteluun Pietari Suuren johtamaan Venäjän armeijaa vastaan. Se muuten tapahtui Ukrainassa, Pultavassa. Kaarlen joukon hävisivät totaalisesti, yli puolet armeijasta tuhoutui. Se oli katastrofaalinen taistelu, johon Kaarlen ei ikinä oli kannattanut ryhtyä. Eipä olisi Putininkaan kannattanut aloittaa sotatoimia eteläisessä Ukrainassa.

Kaarle XII sotatoimissa menehtyi kymmeniä tuhansia ruotsalaisia ja suomalaisia sotilaita. Myös siviilit joutuivat kokemaan pohjattomia kärsimyksiä, varsinkin siinä vaiheessa kun venäläiset tunkeutuivat 1710-luvulla Suomen alueelle Pohjanmaata myöten. Aika tunnetaan isovihana ja se on suoraa seurausta Kaarlen strategisista valinnoista. – Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä, että myös Venäjän kansa joutuu pakotteiden kautta kärsimään. Miten paljon? Sitä emme vielä tiedä.

Kaarlen elämän kokonaissaldo on kiistaton. Hänen aikanaan Ruotsi menetti asemansa eurooppalaisena suurvaltana. Ruotsi yritti vielä pariin kertaan paluuta vanhaan suuruuteensa, mutta onnistumisen edellytyksiä ei ollut. Ruotsista kehittyi hiljalleen rauhantahtoinen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei ole sotinut yli 200 vuoteen.

Ehkäpä Kaarlen virheet sittenkin pitkän päälle ovat olleet onneksi ruotsalaisille!

Moni on varma, että Putinin Venäjänkin kohtalona tulee olemaan suurvalta-aseman heikentyminen. Joka tapauksessa Putinin strategisten virheiden seuraukset tulevat olemaan dramaattisia: Ukraina on löytänyt identiteettinsä ja tulee tästä vuodesta eteenpäin suhtautumaan Venäjän kaikkiin tekemisiin epäluulolla. EU ja Nato ovat hitsautuneet yhteen. Vihreä siirtymä harppaa eteenpäin ja se tarkoittaa, että Venäjän öljylle ja kaasulle löytyy yhä vähemmän ostajia. Kaikki läntisen Euroopan maat lisäävät turvallisuus- ja puolustusresurssejaan, mikä alentaa Venäjän suhteellista sotilaallista voimaa entisestään.

Venäjä tulee löytämään Putinin tekemiset edestään. Imperiumi todennäköisimmin heikentyy ja se on varmaan monille venäläisille kova paikka. Mutta olisiko se sittenkin heille siunaus? Voisiko siis olla niin, että Putinin virheet pitkän päälle koituvat onneksi Venäjän kansalle? Kuten Kaarlen virheet koituvat onneksi Ruotsin kansalle.

Tuomo Lilja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja SSSL:n hallituksen jäsen.

Suomalainen ympäristöjournalismi on ottanut harppauksia viimeisten vuosikymmenten aikana. On pitkä matka siihen päivään, kun Suomen ensimmäinen ympäristötoimittaja palkattiin 1988 töihin, sattumoisin Demarin riveihin.

Vahvistunut ympäristöjournalismi ei automaattisesti kerro toimitusten luontoystävällisyydestä, vaan siitä, että luonnosta on tullut ihmistoimin uhka ihmiselle, ja siinä sivussa vähän kaikelle elolliselle. Puhutaan luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.

Yhdessä asiassa ympäristöjournalismi voisi tehdä korjausliikkeen. Media voisi luopua vääristävistä, meille helpommin nieltäviksi muotoilluista ilmaisuista.

KUN LUONTO KATOAA, niin mihin se katoaa? Ihmisen tai kotieläimen kadotessa kohde on itse todennäköisesti siirtynyt toiseen paikkaan. Sen sijaan luonto ei katoa – se tuhoutuu. Yksinkertaistaen – jos suo kuivataan, sen eliölajit kasveista ja hyönteisistä nisäkkäisin eivät siirry toiseen paikkaan, koska toisella suolla on olemassa jo sen täyttävä floora ja fauna. On syntynyt korvaamaton vahinko. Luonto on tuhoutunut.

Aiemmin puhuttiin ilmaston lämpenemisestä, mutta se ilmaisu piti sisällään varsinaisen ikävän tosiasian. Niinpä Yhdysvalloissa keksittiin tilalle ilmastonmuutos. Siis global warming muuttui muotoon climate change. Muutos taas liittyy periamerikkalaisesti myönteisiin ilmaisuihin. Se oli mm. Barack Obaman presidenttikampanjan iskusana.  Muutos luo mielikuva kehityksestä ja edistyksestä, vaikka ilmaston kohdalla se tarkoittaa järkyttävää lopputulosta.

Kun käytämme tällaisia kaunisteltuja ilmaisuja, itse asiaa jää niiden taakse. Meidän on helpompi työntää ongelmat syrjään, tuonnemmaksi, ehkä joskus hoidettaviksi. Eihän luonnontuho koita huomenna, eikä ilmaston lämpeneminkään näy joka päivä. Joku keksii sille hyviäkin puolia.

AIVAN NEROKAS KEKSINTÖ on ollut luoda sana epäpuhtaus. Ikään kuin kaikki olisi puhdasta, mutta jotain mönjää sentään jää. Ennen sille oli paljon yksinkertaisempi sana: saaste. Samaan sarjaan kuuluvat sanat jäte ja päästö. Jäte jää ja päästö pääsee, vaikka niillä on jättäjä ja päästäjä.

Päästössä on kyse aina joko tahattomasta tai tahallisesta myrkyllisen, tai vähintäänkin haitallisen aineen laskemisesta vesistöön, maahan tai ilmaan. Jäte ei ole jätettävää jätettä, vaan melkein kokonaan hyödyllistä raaka-ainetta. Ei siis pitäisi puhua jätteestä, vaan uusiomateriaalista.

Jotenkin hyväksymme jätteet ja päästöt asiaan kuuluvina. Helsingin Sanomat sivuutti kahdella palstalla Oder-joen tuhosta. Sen kärkenä olivat kalakuolemat, jotka eivät olleet syy vaan seuraus. Vasta viidennessä kappaleessa mainittiin, että ”veteen olisi mahdollisesti päästetty kemiallista jätettä”.

Kemiallista jätettä? Voiko myrkylle enää kauniimpaa ilmaisua keksiä?

Emme välitä, ennen kuin on pakko. Vaikkapa muoviongelma on vasta seuraavan sukupolven jättiläismäinen ongelma. Mittakaava katoaa, ja voimme keskittyä stressaamaan itseämme vaikka bensan hinnan nousemisesta.

AIVAN SAMAAN SARJAAN muiden joukossa kuuluu kasvinsuojeluaine. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi imidaklopiridia, klotianidiinia, tiametoksaania ja asetaminipridiä. Noille aineille on yhteinen nimitys neonikotinoidit, mutta on niille suomen kielessä se yksinkertaisempikin sana: myrkky. Yleisesti puhutaan torjunta-aineista, jolla ilmaisulla silläkin on myönteinen sävy. Näin siis suojellaan jotain hyvää, torjutaan jotain pahaa.

Annamme jälleen sanojen hämätä itseämme. Ammumme itseämme jalkaan, kun kasvinsuojeluaineet ja torjunta-aineet tappavat myös mehiläiset, kimalaiset, ampiaiset ja kukkakärpäset, joiden pölyttämistä tarvitsee 75 prosenttia kaikista viljelykasveista.

Kun luonnolla ei ole maksettuja lobbaajia, mainosmiehiä eikä sananvääntäjiä, yksinkertainenkin asia voi saada vaikeaselkoisen ilmaisun, kuten vaikkapa biodiversiteetti. Suomen kielessä se on kääntynyt muotoon luonnon monimuotoisuus. Lyhimmillään sen voisi ilmaista tässä muodossa: elämä.

Jukka Halonen

Kirjoittaja on SSSL:n puheenjohtaja ja tietokirjailija.