Kolumni

Hallituksen esityksistä ja ministereiden puheista kävi selväksi, että leikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia tarvitaan lääkkeiksi paisuvaan valtionvelkaan ja talouden taantumaan. Etujen karsinta ja uudistukset tekisivät kipeää. Ne olivat kuitenkin välttämätöntä, jotta maan tulevaisuus ja kansalaisten hyvinvointi olisivat turvattuja. Suomesta oli tullut Euroopan sairas mies, joka oli jäänyt muista jälkeen. Hallituksen ministerit ja hallituspuolueiden edustajat hokivat, että laivan kurssia on käännettävä. Rahan jakamisesta oli tehtävä loppu.

Edellä oleva olisi kelvollinen kuvaus eduskunnassa alkaneesta budjettikeskustelusta. Siinä kiteytetään kuitenkin kevään 2015 eduskuntavaalikeskustelun ja vaalien jälkeen kootun keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostaman Sipilän hallituksen talouspuheen ydintä. Ajankuva kiteytyi sanaan talouskuri. Sen välttämättömyyttä iskostettiin kansalaisten mieliin.

Talouskuri esitettiin kahdeksan vuotta sitten pakoksi, joka läpäisi kaiken kritiikin. Aivan samalla lailla sivuuttavat Petteri Orpon hallituksen ministerit ja tukijat nyt arvostelun, jonka keskiössä ovat heikompiin väestöryhmiin kohdistuvat säästöt ja työelämään kaavaillut heikennykset. Hallituksen hyvätuloisille esittämät veronkevennykset oikeutetaan puolestaan puheella jonkinlaisista kunniakansalaisista, jotka ovat kantaneet raskasta verotaakkaa vähäväkisen kansanosan hyväksi. Miltei liikuttavaa oli kuunnella pääministeriä, kun hän tulkitsi kiittelevään sävyyn myös opposition jakavan hallituksen kanssa talouden tervehdyttämisen pakon. Kuukausitolkulla sitä onkin tivattu hallituksen talouslinjan pyhittämiseksi.

*     *      *

Talouspoliittinen keskustelu nousee Suomessa politiikan keskiöön aina, kun valtion- ja kansantalous alkavat yskiä. Teemoiltaan ja sanomaltaan se myös toistaa jo aiemmista talousvaikeuksista tuttua puhetta.

Synkän sanoman on tarkoitus syyllistää meitä kaikkia ja synnyttää pelkoja, eikä tätä ole edes peitelty: milloin on vietetty kulutusjuhlaa, milloin on eletty muuten vain yli varojen. En kuitenkaan muista, että valtiovarainministeri olisi aiemmin kuvaillut maan tilaa katastrofaaliseksi kuten Riikka Purra budjettivalmistelun alettua. Yksin maan luotottajien uskon säilyttämiseksi ovat kirstunvartijamme valinneet tähän asti sanansa varovaisemmin.

Valtiontalouden tervehdyttäminen vaatii tietenkin perusteluja ja niitä saadaan ministeriöiden laskelmista ja ennusteista. Harva meistä kuitenkaan muistaa jälkikäteen esiteltyjen miljardien määriä. Sen tietävät myös talouskuria esittävät poliitikot. Siksi heille on tärkeintä synnyttää kansalaisissa tunne, joka tekee esitetyt toimet hyväksyttäviksi ja josta rakentuu sittemmin muistikuva eletystä ajasta. Taloudessa, jos missä, ovat tunteet avainasemassa.

Juha Sipilän hallituksen talouspuheita analysoineet Janne Autto ja Jukka Törrönen löysivät (2020) tuolloisesta hallituksen talouspuheesta selvän taivuttelun kaavan. ”Tunnistamme kolme tunteisiin vetoamisen tapaa: talouskuri on kivulias mutta välttämätön, se on epäoikeudenmukainen mutta vastuullinen ja siinä poliitikkojen ja kansalaisten on kyettävä luottamaan avoimesti toisiinsa”, Autto ja Törrönen kirjoittavat.

Joka on seurannut kuluvan syksyn budjettikeskustelua, löytää taatusti samat vetoavat ilmaisut hallituspuolueiden edustajien puheista. Yhteistä noille ja Sipilän hallituksen alkuajan puheille ovat myös kuvaukset valitusta tiestä eräänlaisena ”siltana yli synkän virran”. Jos nyt kiristämme vyötä, pelastamme hyvinvointiyhteiskunnan, saamme käännetyksi laivan kurssin ja nostamme maan kukoistukseen, kuuluu nyt enemmän tai vähemmän toiveiden ja ehkäpä myös rukousten varassa annettu lupaus.

*      *      *

Orpon ja Purran hallitus on mitä suurimmassa määrin tavoitteiltaan ”Sipilä kakkonen”.  Sen on tarkoitus jatkaa ”uudistustyötä”, jonka vuonna 2015 koottu hallitus aloitti, ja jota suunniteltiin jatkettavan saman hallituskoalition voimin neljä vuotta myöhemmin. Se kariutui, kun demarit nousivat vaalien jälkeen pääministeripuolueen paikalle.

Selvimmin nykyhallituksen luonne Sipilän hallituksen työn jatkajana ilmenee työmarkkinoiden rukkaamisessa uuteen uskoon. ”Matsi kannattaa ottaa heti kauden alussa”, viitoitti tietä Sipilä kakkoselle jo ennen vuoden 2019 vaaleja EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies. Matsilla hän tarkoitti luonnollisesti työnantajien esittämien työntekijöiden ja ay-liikkeen aseman heikennysten läpiviemistä eduskunnassa. Niiden aika koitti vasta, kun sosialidemokraatit oli saatu kammettua pääministeripuolueen paikalta. Juuri siksi demareilla ei ollut pääsyä Orpon ykköseen.

Moni veikkasi vielä alkukesästä, että perussuomalaisten rivit alkaisivat rakoilla syksyn mittaan puolueen kannatuksen laskun ja hankalien päätösten myötä. Heiltä jäi kaiketi huomaamatta, että Suomen talouden sakkaaminen ja valtiontalouden akuutit rahoitusvaikeudet sopivat paremmin kuin hyvin perustelemaan Riikka Purran ja hengenheimolaistensa poliittisia tavoitteita. Heille meikäläinen hyvinvointivaltio ”elätteineen” on näyttäytynyt mädältä marjalta poimittavaksi. Mikä olisikaan sopivampi tilanne heittää sille hyvästit ja karsia sen rakenteita kovalla kädellä kuin nykyinen. Semminkin, kun kirstunvartijana istuu oma puheenjohtaja. Ehkäpä se persujen pariin otteeseen juhlima tilipäivä koittikin vasta nyt?

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija
ja SSSL:n hallituksen jäsen. 

Totisesti minä elän synkkää aikaa, tekisi mieleni riimitellä kuten Bertolt Brecht aikanaan, kun aamun aviisin saa luetuksi. Ilmasto- ja muut megaluokan kriisit puskevat läpi otsikoista oli kyse Euroopasta tai alueista paljon kauempana. Militarismi tunkee jonkinlaisella läpäisyperiaatteella ei vain valtioiden välisiin suhteisiin, vaan myös talouteen, sosiaalisiin suhteisiin, ihmisten asenteisiin ja kulttuuriin. Nationalismi poikii äärioikeistolaisille liikkeille lisää kannatusta siellä ja täällä.

Kotimaan kesää ovat leimanneet vahvasti perussuomalaisiin kytkeytyvät poliittiset kohut. On poikkeuksellista, että suomalaiset käyvät keskellä heinäkuun helteitä ja normaalisti uutisköyhää lomakautta voimallista keskustelua rasismista. Vähintään yhä harvinaista on, että Helsinkiin kokoontuu tällaisena aikana tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen vaatimaan valtiovarainministerin eroa ja hallitukselta ryhtiä rasismin vastustamisessa.

Uusi lehti näyttää kääntyneen myös suomalaisessa journalismissa. Siinä missä kotimaisen valtamedian pääkirjoitukset ja johtavien kolumnistien tekstit ovat normaalisti melko ympäripyöreitä ”toisaalta, toisaalta” -kannanottoja, on nyt saatu lukea toinen toistaan selkeämpiä vaatimuksia rasismin kitkemisestä politiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Uutis- ja ajankohtaistarjonnassa on perattu perussuomalaista ajattelutapaa ja etnonationalistista ideologiaa tiheällä kammalla jo viikkoja. Eivätkä medialle ole kelvanneet tai riittäneet myöskään perussuomalaisten tai hallituspuolueiden puheenjohtajien vakuuttelut hallituksen rasisminvastaisesta linjasta sen enempää kuin ministereiden puolihuolimattomat anteeksipyynnöt menneistä kirjoituksista.

Myös median itsekriittisyys rasistisen puheen ”hyssyttelyssä” on ollut näkyvää ja kuuluvaa. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja siihen liittyviä ilmiöitä voidaan kritisoida, mutta kenenkään ihmisarvoa ei tule loukata, kuuluu nyt viesti. Ainakin minä odotan linjalle vielä jatkoa vaikkapa nettijulkaisujen kommenttipalstojen siivoamisella pahimmilta törkeyksiltä. Niistä olen minäkin ollut vuosien mittaan yhteydessä tuttuihin pää- ja muihin toimittajiin, mutta yleensä minulle on vain vastattu, että sananvapauden nimissä on minunkin siedettävä ”kaunistelematonta” kirjoittelua vai miten sitä rasismin kanssa kuhertelevaa kielenkäyttöä onkin nyt kuvailtu.

Penseä tai suorastaan kielteinen suhtautuminen jonkin parlamentaarisesti toimivan poliittisen liikkeen sanomaan ei ole puolueisiin sitoutumattomalle medialle aivan helppo rasti. Suitsiessaan ilmaisuja se on altis syytöksille poliittisesta ajojahdista, sensuroinnista ja toimimisesta sananvapautta vastaan. ”Kansan vihollinen” oli Trumpin Yhdysvalloissa hänen kannattajiensa mediaan lyömä leima. Kun suomalaisia keskustelupalstoja seuraa, on niidenkin kirjoituksissa hyvin usein sama kaiku silloin, kun kirjoittaja on tyytymätön oman puolueensa edustajien näkymiseen ja käsittelyyn median uutis- ja kommenttipalstoilla.

Vanhaa dialektiikan kaavaa noudattaen olemme nähneet varmaankin vasta teesin ja antiteesin median suhtautumisessa perussuomalaiseen retoriikkaan. ”Tasapuolisesta” kohtelusta on edetty ruotimaan tuon liikkeen piirteitä, joita emme voi suomalaisen yhteiskunnan arvopohjan ja lainsäädännön pohjalta hyväksyä. Mikäli meneillään olevan keskustelun synteesinä syntyy täällä asuvia ihmisiä reilusti, myötätuntoisesti ja säällisesti kohteleva tasavalta, jossa jokainen tuntee vastuunsa sanoistaan, olemme varmaan astuneet jonkinlaisen askeleen sivistyksen ja humanismin kivikkoisella polulla.

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija
ja SSSL:n hallituksen jäsen. 

 

 

 

Joskus 1960-luvulla kansan suursuosikki, iskelmälaulaja Irwin Goodman esitti toisen iskelmätaiturin, Vexi Salmen sanoittaman kappaleen ”Kun ei rahat riitä”. Eivätpä arvanneet nuo suomalaisen iskelmän legendat riimittäneensä ja esittäneensä jotakin niin kestävää, että vielä puolen vuosisadan jälkeen laulu on mitä ajankohtaisin.

”Pannaan pensselit santaan ja rukkaset naulaan
Eihän tässä muukaan auta
Kohta varmaan täytyy sovitella köyttäkin kaulaan
Kun ei rahat riitä jukulauta
Ja kun ei rahat riitä jukulauta.”

Tämän päivän Suomessa saamme lukea harva se päivä kokemusasiantuntijoiden tai tilastollisesti ja tieteellisesti asiaa tutkineiden selvityksiä, että tavallisen duunarin palkalla ei aina elä. Se tuntuu kovin häkellyttävältä, kun ajattelee tuonkin iskelmän syntyajan Suomea ja tämän hetken EU- ja NATO-maatamme. Materiaalinen vaurastuminen on aivan toista maailmaa, eikä keskimääräisessä vauraudessakaan ole noin maailmanmitassa kovinlaan suurta valittamista.

Jo vuonna 2005 edesmennyt demariaktiivi Amos Hasan oli itselleni monessa suhteessa tärkeä mentori ja ajatuksien antaja. Hän loihe aikanaan lausuneeksi seuraavan viisauden: ”Asiat eivät suinkaan aina ole niin kuin kerrotaan, mutta hyvin usein juuri niin, kuin ne näyttävät olevan.”

Näin kai tuotakin filosofiaa voisi soveltaa, kun  kerran sinänsä täysin hyväksyttävin mittarein todetaan, että Suomi on maailman onnellisimpia kansoja. Toimiihan meillä viranomaisten työskentely kansan etuja ajaen. Korruptiota on melko vähän, ja oppia ja kulttuuria sun muuta yhteiskunnan hyvää on teknisesti ottaen hyvin tarjolla. Demokratiakin pelaa ja kansa saa puhua suunsa niin puhtaaksi, että joskus ihan paskakin saa lentää. Suut puhdistuvat ja sosiaalinen media saastuu, mutta se ei ole tämän kirjoituksen punainen lanka, ainoastaan oire tilanteesta.

Kaiken ilon ja hyvän keskellä meidän leipäjonomme ovat tulleet erilaisine ruoka-apuineen osaksi arkitodellisuutta. Nuorten kansalaisten suurin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy on mielenterveyden ongelmiin perustuva diagnoosi, ja huomattava osa kansalaisista ei tule edes palkallaan toimeen. Sopii pohtia, miten selvitään työttömyysturvan tai sosiaaliturvan varassa. Tai mitä pohtimaan, kun vastaus kerran tiedetään.

Tarvitsematta luetella erilaisia tilastoja ja lukuarvoja tätä kirjoitusta kuormittamaan, voidaan todeta näiden asioiden toistuvan mediassa kautta linjan muutenkin. Niistä saa tarkempia lukuja, jos joku asiasta innostuu ja niin haluaa. Tämän pamfletin johtoajatuksena on korostaa yhteiskuntamme siirtymistä sellaiseen aikakauteen, jossa yhä suurempi osa kansalaisista ei kohta tunne mitään yhteenkuuluvuutta sellaiseen taloudelliseen yhteisöön, jonka nimi on Suomi.

Oikeastaan tilanteemme lähestyy jo sellaista pistettä, jossa hätäiset toimenpiteet vieraannuttavat myös vauraat ja parempiosaiset kansalaiset perinteisestä yhteisöstämme. Näin nimittäin tapahtuu, mikäli erehdymme kuvittelemaan korjausliikkeiden olevan löydettävissä vanhan sääntelytalouden ja EU:ta edeltävän ajan – ja bilateraalisesta Neuvostoliiton rakas naapuri -todellisuudesta.

Tuossa todellisuudessa vielä 1990 valuuttaa ei saanut viedä ulkomaille enempää kuin 5000 markkaa, mikä tänä päivänä on 1307 €. Tänä päivänä keskiverto turisti kuluttaa todennäköisesti enemmän jokaisella lomareissullaan ympäri maailmaa. Muuttoliikettäkin on, mikä tarkoittaa omaisuuden ja tulojen siirtymistä kokonaan pois kotimaan taloudesta ja hyvinvoinnista. Vanha viisaushan toteaa, että rahalla ei ole isänmaata.

Vaikka jonakin päivänä syntyisi lainsäädäntöä, jolla lähtevien kapitaalista leikattaisiinkin jokin siivu koto-Suomen syömävelkaa tyydyttämään, on ilo lyhytkestoista kapitaalin ja tulojen siirtyessä pysyvästi pois maasta. Tällainen kehitys myös ruokkii itseään ja takaa mitä ilmeisimmin sen, että uutta kapitaalia puolestaan siirtyy maahan vähemmänlaisesti.

Asia on hyvä tiedostaa, kun palataan kirjoituksessa takaisin niihin puurtaviin duunareihin, joiden palkka ei riitä elämiseen. Oikeastaan pienituloisista ainoat, joilla on edes teoreettinen mahdollisuus kohentaa elämisensä tilannetta ovat eläkkeellä olevat duunarit. He voivat nimittäin seurata niin sanottuja rikkaampia kansalaisia, jotka siirtyvät eläkepäivikseen halvempiin etelän maihin tai jopa sellaisiin halvempiin etelän maihin, joiden kanssa on tehty eläkeläisten verotusta suosivia verosopimuksia.

Otsikoihin ovat tietysti nousseet rikkaat eläkeläiset, joita voimme kansanluonteemme mukaisesti kadehtia. Huomiotta ovat jääneet ne kituuttajat, joilla ei raha riitä kotimaassa, mutta vähän paremmin noissa Välimeren kuivuuden ja kuumuuden korventamissa maissa. Niissä saa jopa kohtuullisella vuokralla katon päänsä päälle.

”Eduskunnan neuvo on: ”Rukoile ja kiitä.”
Eihän se nyt pelkästään kai elatukseen riitä?
Työttömyyden ehkäisy näin sujuvasti toimii
Osa kansaa metsikössä puolukoita poimii
Eikö millään ole enää väliä?”

Tätä kirjoitettaessa hallitusneuvotteluissa on joukko puolueita, joilla on työkalupakissaan maan velkaisen talouden tervehdyttämiseen kovin ankaria keinoja. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa pitäisi leikata, sosiaalietuuksia pitäisi supistaa ja monenmoista muutakin vähentämistä elämän arjen tukitoimiin on ollut esillä. Oletettavaa on, että hallitus myös näitä keinojaan tulee käyttämään.

Vastaavasti oppositiossa olevat puolueet todennäköisesti painavat vastarintansa niin kovaksi kuin mahdollista. Tulemme näkemään tällä hallituskaudella myös ulkoparlamentaarista aktiivisuutta muuallakin kuin eduskuntatalon portailla. Toreilla ja liikenteen katkaisevalla istumaprotestilla keskellä katua ei kuitenkaan työllistetä muita kuin poliiseja, ikävimmissä tapauksissa myös terveyskeskusten päivystyksiä.

Onneksi sitten vuoden 1956 yleislakon ei sentään hautaustoimistoja ole tarvinnut tällaisilla manöövereilla työllistää. Tosin tuon lakon seurauksena kuitenkin palkkoja saatiin sen ajan Suomessa nostettua 6–10 prosenttia. Vastaavasti sen aikaisen rahan eli markan arvo heikkeni lopulta niin, että 1963 oli tehtävä rahauudistus. Siirryttiin siis sille vuosikymmenelle, jolloin Irwin ja Vexi rahan puute-laulunsa riimittelivät.

ooo

Vanhojen asioiden kertaamisella ja vaikeuksien voivottelulla ei kuitenkaan muuteta sitä todellisuutta, missä ahdingossaan elävät juuri tässä ja nyt elävät, tai pikemminkin kituuttavat. Elämisen ja olemisen niukkuuden eräs ilmenemismuoto on perheiden jälkikasvun jääminen monesta asiasta ulkopuolisiksi. Monet harrastukset ja yhteiset riennot ovat usein taloudellisesti ajatellen mahdottomia. Seurauksista on siitäkin paljon erilaista tutkittua tietoa. Jälki on karua silläkin rintamalla.

Lisää liksaa kuuluu tietysti ensimmäinen vaatimus. Ja vaatiahan saa. Ja jos ei vastausta vaatimukseen saa, niin lakkoon voi mennä, joskin lopputulema ei useinkaan ole sellainen, että sillä varsinaisia perusongelmia saataisiin ratkaistua. En tietenkään tarkoita, etteikö työtaisteluilla olisi saavutettu tavoiteltuja asioita, mutta kaikista työtaisteluista, mielenilmauksista ja kansalaismielipiteistä huolimatta monet palvelualojen, hoitoalojen ja monien naisvaltaisten työalojen työntekijät eivät edelleenkään elä palkoillaan.

Ruokahan meillä kuulemma maksaa. Ainakin sen hinta on noussut, eniten ovat nousseet monet perin edulliset elintarvikkeet, jotka edelleen ovat pääasiassa edullisia. Outoa sen sijaan tässä pitkien meren rannikkojen ja tuhansien järvien maassa on se, että kala maksaa hirmuisen paljon enemmän kuin sikanautajauheliha. Entinen roskakalana vesistöistä oikein urakalla puhdistuskalastettu särki on nykyään herrain herkkua ravintoloissa ja herkkuhyllyillä säilykkeenä. Hauki ja ahven maksavat enemmän kuin sianfilee. Lieneekö elintarvikkeiden subventointimme täysin vihreän siirtymän ja kansanterveyden parhaan mukaisessa asennossa?

ooo

Jos joku asia meillä maksaa, niin asuminen. Tämä väite pohjautuu tietenkin siihen ajatukseen, että haluaa asua siellä, missä on eniten työpaikkoja, kuten vaikkapa Tampereella tai pääkaupunkiseudulla. Vesannolta ja Kaskisista saa jo hyvinkin edullisia asuntoja.

Mikä ihme siis on, ettei duunarin palkka riitä, kun niskassa on joko muutaman sadan tuhannen asuntolaina tai joka kuukausi on maksettava noin suurin piirtein asuntolainan kuukausilyhennyksen suuruinen vuokra. Eikä taittumista alaspäin ole luvassa. Paljon vaahdottu asuntojen hintojen lasku koskee ennen kaikkea kolmoskehän ulkopuolista Suomea ja helsinkiläisiä 100–300 m² olevia asuntoja, joiden neliöhinnat ovat saattaneet vajota vaatimattomaan 8000–8500 euron neliöhintaan. Se ei edullista asuntoa etsivää lohduta, jos huushollille tulee miljoonan hintalappu.

Silti pääkaupunkiseudun kaupungit – ainakin Helsinki etunenässä – pyrkii vaalimaan tätä korkeiden hintojen todellisuutta rukkaamalla vuokratonteilla sijaitsevien taloyhtiöiden tontinvuokria markkinahintoja kohden. Sama ilmiö on havaittavissa asuntojenkin vuokrastrategiassa. Sen sijaan, että julkishallinto, tässä tapauksessa kaupungit, pyrkisivät toimillaan laskemaan asumiskuluja, ne toimivat päinvastoin.

Vaan samalla linjalla on myös hengellinen hallinto, sillä seurakunnat toimivat kyllä nekin kovin toisin kuin Jeesus neuvoi. Tokikaan hän ei arvostanut markkinataloutta yleensäkään. Muistanemme ainakin vanhempi väki, miten hänen kerrottiin kaadelleen temppelissä rahanvaihtajien ja uhrieläinkauppiaiden myyntipöytiä. Saatana kuitenkin kosti ja kaupallisti sekä riehujan syntymä, että-kuolinpäivien muistojuhlat. Jouluna ja pääsiäisenä kauppa käy ja tavara liikkuu – ja seurakunnat nostavat tontinvuokriaan.

ooo

Kun syömiset ja asumiset on näin pikaisesti ruodittu, niin miten on pienituloisten kulkemisten ja työnhakumatkojen laita? Huonostippa tietenkin, sillä oman auton ylläpito on jo ennestään kallista ja vihreä siirtymä kallistaa sitä entisestään. Voi myös uskoa, että vähävaraisella ja työttömällä ei ole edellytyksiä hankkia myöskään hybridi- tai sähköautoa. Siihen tarvitaan jo pankkilainaa ja sitä ei pienituloinen, asuntovelkainen tai työtön juuri saa. Ja jos saa, niin maksaminen tuottaa ylivoimaisen ongelman.

Kaikkein järkevintä olisi siis kehittää julkista liikennettä niin, että se kattaisi maan mahdollisimman kattavasti ja olisi niin edullinen, että muutama autoileva ja vauraampikin tuntisi kiinnostusta siirtyä siihen. Tallinnassa ei peritä joukkoliikenteen käyttäjältä maksua lainkaan ja Saksa kokeili erityishalpaa lippua, jolla saatiin moni perusgermaanikin junakyytiin.

Meillä täällä ei saatu aikaan edes sitä, että HSL:n alueella olisi muutettu vyöhykekäytäntöjä niin, että edes Helsingin, Espoon ja Vantaan alueilla olisi voinut liikkua samanhintaisella lipulla tai matkakortilla. Taas sopii kysyä, keihin tämä järjestely eniten sohaisee.

Jos ei ole olemassa mitään viisastenkiveä tai patenttiratkaisua siihen, miten pienipalkkaisen duunarin tai päivärahalla olevan työttömän tai mahdollisesti takuueläkkeellä elävän elämä järjestyisi, niin toivoa sentään sopii, että kokonaisuuksia voisi joskus ajatella. Vaalikautta pidempiä ratkaisuja tarvittaisiin niitäkin sen sijaan, että neljännesvuosittain läähätetään seuraamassa galluptuloksia siitä, pidetäänkö meidän jengistä vai ei.

ooo

 

Toivottavasti ei käy nyt kuitenkaan niin, että ne, joiden palkka ei tällä hetkellä riitä elämiseen joutuvat tekemään vielä toistakin työtä, jotta he eläisivät edes nipinnapin. Toivottavasti ruoan tukipolitiikka ei jämähdä poteroihinsa, jolloin pienituloiset joutuvat syömään venäläisalusten kalastusalusten pyytämistä turskista tehtyjä saksalaisia kalapuikkoja tai Lidlin edullisinta sikanautaa, jonka rasvaprosentti on seitsemän.

Toivottavasti pienituloiset eivät joudu muuttamaan yhä kauemmas työpaikoistaan, koska kaupungit ahneuttaan hilaavat yleistä asumisen hintatasoa pilviin. Ja toivottavasti pienituloiset eivät tässä edellisessä virkkeessä kerrotussa onnettomassa tapauksessa sen realisoituessa joudu menemään vielä kolmanteenkin työhön voidakseen kustantaa työmatkakulunsa.

Jos nämä mainitut uhkakuvat toteutuvat, on uhkana se, että Suomesta muuttaa muualle muitakin kuin varakkaita. Nuorten piirissä tätä muuttoliikettä jo onkin havaittavissa. Sivuvaikutus on sekin, että perheitäkään ei ole varaa tai uskallusta perustaa. Jokunen vuosi sitten laskettiin, että 25–54-vuotiaista miehistä noin 50 000 on kadonnut työmarkkinoilla. Herra tietää, millä ja miten he elävät, mutta jotakin sekin yhteiskunnastamme kertoo.

”Joka pojan hymy varmaan pikkuhiljaa hyytyy
Harva sentään osaansa kai jatkuvasti tyytyy
Kun ei rahat riitä, vaikka lasket kuinka tarkkaan
Väkisinkin usko menee silloin Suomen markkaan
Eikö millään ole enää väliä?”

Näillä laulujen sanoilla voinee monikin kuvailla tuntojaa nedelleen tässä Suomenmaassa. Muutamaa vuotta myöhemmin Irwinin kotitalo meni ulosottomiehen vasaran alle ja syntyi uusi protestikappale: ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Varmaan silläkin on tässäkin ajassa omat peukuttajansa. Tässä ajassa huolen aiheena on kuitenkin myös yhteiskuntarauhan järkkyminen. Ei kukaan eikä missään ole antanut tai annettu jonkinlaista lupausta tai vakuutta siitä, että elämämme saa jatkua aina yhtä vakaana ja häiriintymättömänä kuin ennenkin.

Olivat olosuhteet ja tilanteet mitä tahansa, ei koskaan pitäisi jäädä vain katsomoon odottamaan asioiden kulkemista. Aina pitäisi olla valmis sellaiseenkin kamppailuun, jossa voi haavoittua itsekin. Kuta suurempi ja kokeneempi, sitä suuremmalla vastuulla on oltava valmis myös eturintamaan.

Jaakko Ojanne

Kirjoittaja on SSSL:n hallituksen jäsen.

 

Olin juuri pitkällä sairauslomalla ja kuuntelin radiota aamusta iltaan. Suurkulutin myös televisiouutisia ja ajankohtaisohjelmia. Kotonaoloaikaani osuivat myös vaaliväittelyt, joita niitäkin kuuntelin ja katselin paljon. Kahden kuukauden jälkeen tietomääräni mm. noidista (pääsiäinen), muuttolinnuista ja NATO:sta – vai pitäisikö sanoa suomalaisten NATO-kiihkosta – on kasvanut hurjasti.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen hiffasin, miten kaikki mediat toistavat samaa sisältöä, kuuntelee sitten radiota, katsoo televisiota tai lukee printtimediaa tai nettijulkaisuja. Sen lisäksi, että aihepiirit olivat lähes samat kaikissa ohjelmissa, myös aihepiiristä kysyttävät kysymykset toistuvat samoina. Samoja sanoja ja väittämiä toistetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin vaaliväittelyissä toimittajien luoma asetelma siitä, mistä väittelyissä puhutaan, oli ilmeisen kapea, ja monet asiat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, mielenterveysongelmista sekä maahanmuutosta jäivät kysymättä. Toisaalta on myönnettävä, etteivät keskustelijat osanneet viedä vastauksiaan kysymysten rajoja laajemmalle.

Vaaliväittelyt ja asiaohjelmat toistoineen saivat oletettavasti meidät kaikki uskomaan toimittajien valitsemiin sisältöihin ja asetteluihin. Lopulta koitti vaalipäivä ja sen ilta. Puolueiden puheenjohtajat kertoivat ensitunnelmiaan, sitten jännittivät YLE:n ennustetta ja lopuksi nousivat omien kannattajiensa eteen kertomaan, miten meillä meni. Taas kuulijoille sanoitettiin, miten tämä vaalihomma nyt sitten meni ylipäätään ja kullakin puolueella erikseen.

Jossain vaiheessa vaali-iltaa nousi esiin, kuinka vaikeat ja pitkät hallitusneuvottelut on tulossa. Useaan otteeseen toistettiin, miten Petteri Orpon ja Sanna Marinin välit ovat niin vaikeat, että heidän on varmasti vaikea saada aikaiseksi yhteisymmärrystä hallitusohjelmasta. Pitkään, aivan liian pitkään tätä kelaa pyöritettiin kaikissa medioissa. Muutamassakin ohjelmassa kysyttiin valveutuneita arvauksia, kuinka kauan hallitusneuvottelut vievät. Aivan kuin neuvotteluihin käytetty aika olisi merkittävin asia hallitusohjelmasta sovittaessa.

En tiedä, kuka totuuden vaikeista hallitusneuvotteluista meille ensin kertoi, mutta toistamalla se arvio muuttui faktaksi. Tänään Petteri Orpo valittiin hallitustunnustelijaksi ja hän antoi muille eduskuntapuolueille hallitustunnustelijan kysymykset. Villi veikkaukseni on, että kysymykset on asetettu niin, että niiden avulla saadaan neuvottelukumppaneiksi muut oikeistopuolueet (PS, KD ja RKP). Yhtä villinä veikkauksena heitän, että itseasiassa hallitusneuvottelut eivät kestä kauan, joten oletettavasti Petteri Orpo saa heti alkumetreillä ensimmäisen sulan ministerihattuunsa.

Mediaan mahtuu muutama asia kerrallaan, eivätkä ne saa olla liian vaikeasti muotoiltuja. Kuopukseni näytti minulle TikTokissa ”yhden persujätkän” videon, jossa tämä nuorukainen ihmetteli, miksi kokoomus on isoin, vaikka vaalitulos värjäsi Suomen melkein kokonaan vaaleansiniseksi, ja kokoomuksella on vain naurettavan pieni pläntti etelässä. Lisäksi nuorukainen videolla ihmetteli, miten Orpo on muka pääministeri, vaikka sai niin paljon vähemmän ääniä kuin Riikka Purra. Tällaiset viestit menevät läpi helpommin kuin monimutkaiset selvitykset suhteellisesta vaalitavasta. Totuus on toisinaan toissijainen arvo ja usein liian vaikea selitettävä helposti.

Sanoilla on valtava voima, etenkin jos ne vielä osataan yhdistää merkityksiä vahvistavaan kuvaan. Sanat vaikuttavat ajatuksiin, tunteisiin ja toimintaan. Sanat luovat mielikuvia ja vaikuttavat tulkintaamme ympäröivästä maailmasta. Taitava toimittaja osaa kuljettaa vastaanottajia haluamiaan teitä, niin hyvässä kuin pahassa. Poliitikot käyttävät sanoja vaikuttaakseen ihmisten ajatuksiin ja mielipiteisiin niin vaalien alla kuin vaalien välissäkin, siitähän politiikassa on kysymys. Sanoilla ja sanavalinnoilla muokataan tulkintaa maailmasta.

Viestin lähettäjä kantaa vastuu viestin selkeydestä ja ymmärrettävyydestä. Viestintä on kuitenkin kahdensuuntainen väylä, joten myös vastaanottajalla on vastuussa sanojen ja viestien käsittelystä ja edelleen välittämisessä. Vastaanottajan pitää huomioida viestin konteksti tulkintaa tehdessään. Sanavalinnoilla ja muiden viestijöiden tavoitteiden arvailemisella rakennamme omaa todellisuuttamme, jota jaamme ympärillemme. Sanoja käyttäessämme luomme hyvää tai pahaa. Meistä jokainen voi valita, miten haluaa toimia, ja millaisten sanojen, ajatusten ja tunteiden välittäjä haluaa olla.

Leila Vasama
Kirjoittaja on SSSL:n varapuheenjohtaja

 

Kääntäjä on usein näkymätön hahmo. Tätä on alalla usein pidetty tavoitteenakin, eikä viestin välittäjän ole tarpeenkaan aina olla esillä. Hiljalleen sentään ollaan pääsemässä eroon siitä, että kirja-arvosteluissa kerrotaan ”kirjan kääntyneen suomeksi”, ja ainakin WSOY painaa jatkossa kääntäjän nimen etukanteen. Esimerkiksi tv-ohjelman kääntäjään kiinnitetään kuitenkin edelleen yleensä huomiota vasta sitten, kun katsoja huomaa – tai luulee huomaavansa – käännöksessä virheen, jota sitten suureen ääneen taivastellaan kääntäjän tyhmyyden ihmettelyn ohessa. Moni virhe ei tosiasiassa ole virhe, vaan pakon sanelema valinta, kun kaikki mahdollinen ei rajattuun ruututilaan mahdu, mutta tätä keskivertokatsoja ei näkymättömän kääntäjän tekemisistä tiedä tai tule ajatelleeksi.

Lukija ei usein näe kääntäjää, mutta ammattitaitoinen kääntäjä kyllä miettii, kenelle käännöstä kirjoittaa. Todellisuudessa oman työn vastaanottajaa ei silti monestikaan kohtaa. Eikä elävässä elämässä toisaalta yleensä törmää omiin käännöksiinsäkään. Kerran minulle tosin kävi niinkin: Etsin tietoa jostakin aiheesta käännöstä varten, ja riemastuin, kun löytyi uskottavan näköinen ja kattava lähdeteksti. Hyvän tovin sitä selailtuani ja toisen hetken omia arkistojani pengottuani totesin, että minähän sen olin kääntänyt. Tekstejä tulee ja menee; käännökset lentävät pesästä. Kaikesta ei jää kovin vahvoja muistijälkiä.

Mutta sitten ovat erikoistilanteet. Hetket, kun kammiossaan yksin kirjoittava kääntäjä pääsee niin lähelle ajankohtaisia tapahtumia, että eetterissä sinkoilevat uutiset hipovat nenänpäätä. Joitain vuosia sitten olin käännöstiimissä, jossa seurattiin muutaman intensiivisen viikon ajan laajaa kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyttä ajankohtaista tilannetta. Tilanne eli ja töitä tuli. Tiedotteita ja uutisia käännettiin pikavauhtia, ja omat käännökset levisivät suurelle lukijakunnalle pitkin maailmaa. Veikkaisin, että valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielipalveluissa oli viime talven Nato-kantojen käännösten kanssa samaan tapaan tavanomaista jännemmät paikat, kun koko maailman huomio oli Suomen päätöksessä.

Sanna Marin on joskus todennut pääministerikautensa loputtomista poikkeustilanteista, että myrskyn silmässä on rauha, jossa on hyvä keskittyä olennaiseen. Jokin tämän tyyppinen tunne liittyy myös näihin tavallista näkyvämpiin ja usein kiireellisiin käännöksiin. Oma ammattitaito ikään kuin tihenee ja tiivistyy, keskittyminen on huipussaan. Hetken ajan näkymätön kääntäjä on lähempänä kaiken keskipistettä.

 

Veera Hämäläinen

Kirjoittaja on kielenkääntäjä ja SSSL:n hallituksen jäsen.

Bob Dylanin klassikkobiisin kysymys pohtii, mihin (nuoret) miehet ovat kadonneet. Vastaukseksi tietenkin saatiin, että sotimassa ovat. Luultavasti noihin Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen toisen maailmansodan vuosina myös hieman vanhemmat olivat sotimassa, jopa minun ikäiseni seniorinuorukaiset. Oli ns. kaikenikäisten miesten paikka tämä sotiminen. Suomessa oltiin samassa rintamassa.

Tänään minua kuitenkin ihan ääneen ihmetyttää, mihin miehet ovat kadonneet. Omalla vaatimattomalla kenttäotannalla olen kaivannut miehiä ja miehen tekemisiä niissä ympyröissä, joissa vietän vapaa-aikaani. Taloyhtiön biljardiporukkaan otin osaa pitkään, mutta poliittinen ilmanala alkoi muuttua liian tunkkaiseksi, suorastaan avoimen rasistiseksi. Siispä en nykyisin harrasta taloyhtiötä muuten kuin syys- ja kevättalkoissa.

Muu elämäni on vilkasta, mutta vajaahkoa mies-näkökulmasta. Siis, että miehet ovat kaikonneet. Perskohtaista tilastoa:
– Käyn allasjumpassa ja ohjatussa seniorien kuntosalissa; miehiä viisi prosenttia. Ohjattuun jumppaan on avoin haku, ilman sukupuolikiintiöitä.

– Laulan sekakuorossa; miesten osuus kuluvana syksynä nousi peräti 20 prosenttiin! (ollut pitkään 2-5 prosenttia).

– Toimin Jyväskylässä lukuvaarina Niilo Mäki Instituutin projektissa; ennen koronaa lasten kanssa kouluilla lukevista vapaaehtoisista oli 30 prosenttia miehiä. Mutta nyt koronan jälkeen olen ainoa mies noin 30 lukuhenkilön joukossa, eli olisiko nykysaldo noin viisi prosenttia.

No, eihän se mitään jos hommat vaan hoituvat. Sekakuorossa bassostemmaa voi toki laulaa naisten taidokas porukka, mutta yleisö kuulee sen; lukuvaaria ei kukaan kaipaa kun lukumummojakin on olemassa; allasjumppa sujuu varsin hyvin ilman miehiä sillä liikkeet ovat joka tapauksessa samat niin mies- kuin naisoletetuillakin.

Silti saan kuitenkin itseni kiinni ajattelemasta missä ne miehet oikein ovat? Yhden vastauksen antaa Suomen lehdistö. Otsikoita: mies tarjosi 15-vuotiaalle kannabista ja raiskasi tämän; mies ajoi varastetulla taksilla Lahdesta Heinolaan; 38-vuotias mies pakkohoitoon, murhasi vanhempansa täysin yllättäen.

Löytyihän se suomalainen mies! Voi olla, että yleistän ihan väärin etsiessäni vastausta mihin suomalainen mies on kadonnut. Sitäpaitsi voi olla, että liikun ihan väärissä porukoissa. Jos pyörisin kiekko-otteluissa, olisin varmaan enemmistössä 90 % voimin, samoin Jyväskylän Suurajoissa. Baareissa ruutu-urheilua seuraamassa luultavasti sama tilanne.

Jälkisanat: eihän se mieskato minua tietenkään vaivaa, eikä etenkään estä jatkamasta valitsemallani vähämiehisellä uralla. Voinhan helposti täyttää viiden tai kymmenen miehen aukon luisevalla olemuksellani vesijumppa-altaassa. Tiedän ja etsin, jossain ne miehet kuitenkin ovat, ne miehet jotka voisivat olla rinnallani kuoron bassorintamassa tai avaamassa Tatu ja Patu -kirjaa maahanmuuttajataustaisen Obin kanssa. Luotan, että kyllä ne vielä joskus tulevat esiin, osaavina miehinä.

Hannu Tuovinen

Kirjoittaja on eläkeläistoimittaja, SSSL:n hallituksen jäsen

 

Jos poliittisesti aktiivien ja puolueiden jäsenten supistuvan joukon näkemyksiä on uskominen, ovat maamme viheliäisintä väkeä toimittajat. Varsinkin somen poliittisten ryhmien päivittäisissä keskusteluissa heihin liitetään useimmiten sellaisia teonsanoja kuten pimittävät, vääristävät, valehtelevat, vainoavat, vehkeilevät, veljeilevät, manipuloivat, johdattelevat ja ajavat omaa etuaan tai asiaansa. On kuin kansalaisia kiusaamaan olisi koulutettu ja palkattu erityinen ryhmä, joka yhtenä salaseuraa muistuttavana joukkona miettisi päivästä toiseen, mitä ikävää ja ilkeää he keksisivät saadakseen poliittisia porukoita raivon partaalle tai suorastaan sen valtaan. Kaukana ei ehkä ole päivä, jolloin jostakin ryhmästä kuuluu meilläkin huuto ”kansan viholliset!” levitäkseen sieltä muualle.

 

Tunnen poliittisista ryhmistä parhaiten sd-liikkeessä esiintyvää ajattelua. Paitsi että siinä toistuu vuosikymmenestä toiseen ajatus demareita rökittävästä porvarimediasta (jonka printtiversiot olivat jostakin syystä samalle porukalle kuitenkin mieluisampi lehtivalinta kuin työväenlehti), näyttävät yhä suositumpia olevan myös erilaiset salaliittoteoriat. Varmoja ollaan milloin kokoomusjohtajan ja ”median” liitosta tai samaisen median kampanjoinnista persujen nostamiseksi maan suurimmaksi puolueeksi. Todisteeksi riittää vaikkapa yksittäinen kolumni tai uusimman puoluegallupin julkaiseminen. Viimeksi mainittuakaan media ei osaa tehdä koskaan oikein. Tunaroivat sen kuten kaiken muun.

 

Suomi on uusista keskustelun kanavista huolimatta niin pieni maa, ettei siihen mahdu ilmeisesti mediasta ja sen ammattilaisistakaan kuin yksi näkemys. Jos joku toimittaja erehtyy esittämään vastalauseensa tuomion pasuunoille, ovat hänen näkemyksensä kerettiläisiä tai ymmärtämättömiä ennen kuin hän on ehtinyt esittää näkemystään loppuun. ”Ei korppi korpin silmää noki”, ”samaa valehtelijasakkia olet itsekin” ja vastaavat tyrmäykset saavat varomaan osallistumista puheeseen. Moniäänisyys ei ehkä kasvanutkaan siitä, että äänille tuli enemmän kanavia?

 

* * *

 

Journalismi on tietenkin niin merkityksellinen osa julkista keskustelua, että sen kuuluu olla kritiikin kohteena. Jotta arvostelu edistäisi keskustelua ja johtaisi jotenkin parempaan tilaan, olisi kuitenkin hyvä tuntea kritiikin kohdetta ja kuunnella myös omista näkemyksistään poikkeavia arvioita.

 

Hyvä olisi ensiksikin ymmärtää, että ei ole mitään yhtä mediaa, vaan on keskenään erilaisia joukkotiedotusvälineitä, jotka kilpailevat seuraajista ja maksajista pyrkimällä palvelemaan heitä ja mieluusti paremmin mitä tekee kilpailija. Homogeenisen toimittajakunnan sijasta on vain yksittäisiä toimittajia, jotka ovat aika yksilöllistä ja usein yksin huseeraavia ihmisiä kykyineen, ajatuksineen ja toimintatapoineen. Heitä kuten muitakin työhönsä koulutettuja yhdistää työn professio, oman ammatin ja sen koodiston jonkinlainen hallinta. Myös toimitusten autonomia on ollut suomalaismediassa verrattain suurta. Muita korkeampaa kynnystä kritiikin esittämiselle toimittajilta on vaadittu suhtautumisessa kaupallisiin toimijoihin.

 

Tutkittua tietoakin on siitä, että toimittajat ovat pääosin poliittisesti sitoutumattomia kuten ovat suomalaiset yleensäkin. He myös seuraavat politiikkaa ja ovat kiinnostuneita siitä paljon vähemmän mitä 1900-luvulla, jolloin joukkoviestintä puoluelehtineen oli nykyistä politisoituneempaa. Tiedän omasta kokemuksestakin, että toimituksiin on ollut yhä vaikeampi löytää nuorta ammattilaista, joka tuntisi politiikkaa tai haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Hekö tekisivät diilejä jonkun puolueen kanssa, kun haluavat pitää välimatkaa mahdollisimman suurena? Muutaman jäärän kolumnistin ja iltapäivälehden demagogin vuoksiko pitää leimata koko ammattikunta, josta tuhannet tekevät arkista uutistyötä ja palvelevat kansalaisten moninaisia tiedontarpeita?

 

Poliittinen journalismimme on varmaankin jonkinlaisessa ”kriisissä” kuten poliittinen elämä ja kulttuuri tuppaa olla useimmiten. Ensimmäinen syy siihen on, että yhteiskunnallisten kysymysten käsittely ei ole myyvää materiaalia. Kuntapolitiikasta riittävät minullekin usein vain otsikot. Niinpä poliittisen journalismin osuus on supistunut entisestä jopa niin, että poliittinen lehdistö tekohengittää enää vaatimattomassa marginaalissaan.

 

Toinen syy kriisiin on poliittisen aineiston sisältö. Yhteiskunnan kipupisteiden käsittelyn rinnalle ja niiden yli on marssinut populistinen julkisuus, jossa asiat tallautuvat poliittisen elämän kohuihin, päivitytäiseen nokitteluun ja julkisen näyttämön näkyvimpien tähtien seuraamiseen. Selitystä sille saa hakea sekä median ansaintalogiikan muuttumisesta lehtien vuositilauksista netin klikkauksiin että poliittisen elämämme murroksesta, jossa kansanliikkeiden tilalle ovat astuneet ehdokkaiden vaaliorganisaatiot ja politiikan julkkisten ympärille rakentuvat fanittajat.

 

En ole toimittajauran tehneenä niin sinisilmäinen, ettenkö tunnistaisi yksittäisistä journalistisista valinnoista ja niiden ketjuista aina välillä poliittisia ”tendenssejä”. Olettaa voi niinkin, että jos suomalaisten enemmistö äänestää porvarillisia puolueita, olisi absurdia kuvitella toimittajat siitä merkittävästi poikkeavaksi joukoksi. Mutta toimitusten arki, jossa joudutaan miettimään usein epätoivoisesti uutislähetyksen pääjuttua tai printtijulkaisun huomisen etusivun ”skuuppia”, on useimmiten paljon sattumanvaraisempaa, kunkin uutispäivän tilanteesta johtuvaa kuin määrätietoista toimintaa jonkin poliitikon tai puolueen kampittamiseksi. Aika usein hän tai se tekee sen itse eikä toimituksen tarvitse kuin raportoida asia.

 

Ai niin, kuluneena syksynä julkaistun kyselyn mukaan suomalaiset luottavat yhä varsin laajasti sanomalehtiin sekä radion ja television pääuutiskanaviin. Myös aiempaa useampi nuori ilmoitti sanomalehdet (!) pääuutiskanavakseen.

 

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on kotkalainen
ex-päätoimittaja.

 

Kaarle XII oli katastrofaalinen hallitsija, joka kuitenkin, pitkän päälle, koitui kansalleen onneksi. Päteekö sama Putiniin?

Heti alkuun on myönnettävä, että historian tulkitseminen henkilöiden kautta on yleensä arveluttavaa. Mutta tänä pinnallisuuden ja populismin aikana olisi tärkeää, että suuri yleisö tuntisi kiinnostusta historiaan – ja se on helpointa tehdä, jos asioita katsoo henkilöiden kautta.

Vladimir Putinia on viime kuukausina verrattu moniin historian hahmoihin, useimmiten Hitleriin tai Staliniin. Sopiva vertailukohde olisi myös Kaarle XII (1682 – 1718). Toki Putinilla ja Kaarlella on monia eroavuuksia, mutta on heidän tekemisissään myös hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä.

Heidän merkittävin yhteinen piirteensä on taipumus tehdä virheellisiä strategisia valintoja kerta toisensa jälkeen.  Kaarlen tapauksessa tämä merkitsi Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta. Moni arvelee, että Putinin Venäjälle on käymässä vääjäämättä samoin.

Ruotsi laajeni 1600-luvun kuluessa, Kaarle XII:n edeltäjien aikana niin että liki koko Itämeri sen hallinnassa. Menestyksen taustalla oli edistyksellisiä hallinnollisia uudistuksia, jotka mahdollistivat suuren laivaston ja tehokkaan armeijan ylläpidon. Huomattava osa menestyksestä selittyy kuitenkin sillä, että naapurimaat – varsinkin Venäjä ja Saksa (jota tuolloin ei valtiona edes ollut) olivat 1600-luvun heikkouden tilassa.

Kaarle XII oli kunnianhimoinen ja uhkarohkea – hän pyrki (Putinin tapaan) laajentamaan jo ennestään laajaa valtakuntaansa. Ei olisi ollut ollenkaan pakko. Tyytyminen Itämeren hallintaan olisi taannut Ruotsille runsaat verotulot merenkulusta ja taitava, pehmeä diplomatia olisi – ehkä – auttanut pysymään väleissä naapurimaiden kanssa. Kuten edeltäjänsä Kaarle kuitenkin janosi taistelukenttien glooriaa.

Hänen hallitsijakautensa alku olikin sotilaallisesti menestyksekäs. Niin oli Putinillakin.  V. 1700 Kaarlen joukon murskasivat paljon suuremman venäläisen armeijan Narvassa. Seuraavat vuodet Kaarle kulki voitosta voittoon Puolan alueella. Hän tuntui tekevän mitä tahtoi, muttei ymmärtänyt, että voima synnyttää aina vastavoimansa. Aiemmin eripuraiset naapurimaat Venäjä, Puola, Preussi ja Tanska liittoutuivat.

Kaarlelle kävi kuten Putinille tänä vuonna. Hän sai vastaansa liittouman, jonka taloudelliset ja sotilaalliset resurssit olivat täysin ylivertaiset Ruotsiin verrattuna.

Ja kuten Putin, myös Kaarle oli all in -miehiä. Ahtaalle jouduttuaan hän pani v. 1709 kaiken yhden kortin varaan ryhtyessään taisteluun Pietari Suuren johtamaan Venäjän armeijaa vastaan. Se muuten tapahtui Ukrainassa, Pultavassa. Kaarlen joukon hävisivät totaalisesti, yli puolet armeijasta tuhoutui. Se oli katastrofaalinen taistelu, johon Kaarlen ei ikinä oli kannattanut ryhtyä. Eipä olisi Putininkaan kannattanut aloittaa sotatoimia eteläisessä Ukrainassa.

Kaarle XII sotatoimissa menehtyi kymmeniä tuhansia ruotsalaisia ja suomalaisia sotilaita. Myös siviilit joutuivat kokemaan pohjattomia kärsimyksiä, varsinkin siinä vaiheessa kun venäläiset tunkeutuivat 1710-luvulla Suomen alueelle Pohjanmaata myöten. Aika tunnetaan isovihana ja se on suoraa seurausta Kaarlen strategisista valinnoista. – Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä, että myös Venäjän kansa joutuu pakotteiden kautta kärsimään. Miten paljon? Sitä emme vielä tiedä.

Kaarlen elämän kokonaissaldo on kiistaton. Hänen aikanaan Ruotsi menetti asemansa eurooppalaisena suurvaltana. Ruotsi yritti vielä pariin kertaan paluuta vanhaan suuruuteensa, mutta onnistumisen edellytyksiä ei ollut. Ruotsista kehittyi hiljalleen rauhantahtoinen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei ole sotinut yli 200 vuoteen.

Ehkäpä Kaarlen virheet sittenkin pitkän päälle ovat olleet onneksi ruotsalaisille!

Moni on varma, että Putinin Venäjänkin kohtalona tulee olemaan suurvalta-aseman heikentyminen. Joka tapauksessa Putinin strategisten virheiden seuraukset tulevat olemaan dramaattisia: Ukraina on löytänyt identiteettinsä ja tulee tästä vuodesta eteenpäin suhtautumaan Venäjän kaikkiin tekemisiin epäluulolla. EU ja Nato ovat hitsautuneet yhteen. Vihreä siirtymä harppaa eteenpäin ja se tarkoittaa, että Venäjän öljylle ja kaasulle löytyy yhä vähemmän ostajia. Kaikki läntisen Euroopan maat lisäävät turvallisuus- ja puolustusresurssejaan, mikä alentaa Venäjän suhteellista sotilaallista voimaa entisestään.

Venäjä tulee löytämään Putinin tekemiset edestään. Imperiumi todennäköisimmin heikentyy ja se on varmaan monille venäläisille kova paikka. Mutta olisiko se sittenkin heille siunaus? Voisiko siis olla niin, että Putinin virheet pitkän päälle koituvat onneksi Venäjän kansalle? Kuten Kaarlen virheet koituvat onneksi Ruotsin kansalle.

Tuomo Lilja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja SSSL:n hallituksen jäsen.

Suomalainen ympäristöjournalismi on ottanut harppauksia viimeisten vuosikymmenten aikana. On pitkä matka siihen päivään, kun Suomen ensimmäinen ympäristötoimittaja palkattiin 1988 töihin, sattumoisin Demarin riveihin.

Vahvistunut ympäristöjournalismi ei automaattisesti kerro toimitusten luontoystävällisyydestä, vaan siitä, että luonnosta on tullut ihmistoimin uhka ihmiselle, ja siinä sivussa vähän kaikelle elolliselle. Puhutaan luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.

Yhdessä asiassa ympäristöjournalismi voisi tehdä korjausliikkeen. Media voisi luopua vääristävistä, meille helpommin nieltäviksi muotoilluista ilmaisuista.

KUN LUONTO KATOAA, niin mihin se katoaa? Ihmisen tai kotieläimen kadotessa kohde on itse todennäköisesti siirtynyt toiseen paikkaan. Sen sijaan luonto ei katoa – se tuhoutuu. Yksinkertaistaen – jos suo kuivataan, sen eliölajit kasveista ja hyönteisistä nisäkkäisin eivät siirry toiseen paikkaan, koska toisella suolla on olemassa jo sen täyttävä floora ja fauna. On syntynyt korvaamaton vahinko. Luonto on tuhoutunut.

Aiemmin puhuttiin ilmaston lämpenemisestä, mutta se ilmaisu piti sisällään varsinaisen ikävän tosiasian. Niinpä Yhdysvalloissa keksittiin tilalle ilmastonmuutos. Siis global warming muuttui muotoon climate change. Muutos taas liittyy periamerikkalaisesti myönteisiin ilmaisuihin. Se oli mm. Barack Obaman presidenttikampanjan iskusana.  Muutos luo mielikuva kehityksestä ja edistyksestä, vaikka ilmaston kohdalla se tarkoittaa järkyttävää lopputulosta.

Kun käytämme tällaisia kaunisteltuja ilmaisuja, itse asiaa jää niiden taakse. Meidän on helpompi työntää ongelmat syrjään, tuonnemmaksi, ehkä joskus hoidettaviksi. Eihän luonnontuho koita huomenna, eikä ilmaston lämpeneminkään näy joka päivä. Joku keksii sille hyviäkin puolia.

AIVAN NEROKAS KEKSINTÖ on ollut luoda sana epäpuhtaus. Ikään kuin kaikki olisi puhdasta, mutta jotain mönjää sentään jää. Ennen sille oli paljon yksinkertaisempi sana: saaste. Samaan sarjaan kuuluvat sanat jäte ja päästö. Jäte jää ja päästö pääsee, vaikka niillä on jättäjä ja päästäjä.

Päästössä on kyse aina joko tahattomasta tai tahallisesta myrkyllisen, tai vähintäänkin haitallisen aineen laskemisesta vesistöön, maahan tai ilmaan. Jäte ei ole jätettävää jätettä, vaan melkein kokonaan hyödyllistä raaka-ainetta. Ei siis pitäisi puhua jätteestä, vaan uusiomateriaalista.

Jotenkin hyväksymme jätteet ja päästöt asiaan kuuluvina. Helsingin Sanomat sivuutti kahdella palstalla Oder-joen tuhosta. Sen kärkenä olivat kalakuolemat, jotka eivät olleet syy vaan seuraus. Vasta viidennessä kappaleessa mainittiin, että ”veteen olisi mahdollisesti päästetty kemiallista jätettä”.

Kemiallista jätettä? Voiko myrkylle enää kauniimpaa ilmaisua keksiä?

Emme välitä, ennen kuin on pakko. Vaikkapa muoviongelma on vasta seuraavan sukupolven jättiläismäinen ongelma. Mittakaava katoaa, ja voimme keskittyä stressaamaan itseämme vaikka bensan hinnan nousemisesta.

AIVAN SAMAAN SARJAAN muiden joukossa kuuluu kasvinsuojeluaine. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi imidaklopiridia, klotianidiinia, tiametoksaania ja asetaminipridiä. Noille aineille on yhteinen nimitys neonikotinoidit, mutta on niille suomen kielessä se yksinkertaisempikin sana: myrkky. Yleisesti puhutaan torjunta-aineista, jolla ilmaisulla silläkin on myönteinen sävy. Näin siis suojellaan jotain hyvää, torjutaan jotain pahaa.

Annamme jälleen sanojen hämätä itseämme. Ammumme itseämme jalkaan, kun kasvinsuojeluaineet ja torjunta-aineet tappavat myös mehiläiset, kimalaiset, ampiaiset ja kukkakärpäset, joiden pölyttämistä tarvitsee 75 prosenttia kaikista viljelykasveista.

Kun luonnolla ei ole maksettuja lobbaajia, mainosmiehiä eikä sananvääntäjiä, yksinkertainenkin asia voi saada vaikeaselkoisen ilmaisun, kuten vaikkapa biodiversiteetti. Suomen kielessä se on kääntynyt muotoon luonnon monimuotoisuus. Lyhimmillään sen voisi ilmaista tässä muodossa: elämä.

Jukka Halonen

Kirjoittaja on SSSL:n puheenjohtaja ja tietokirjailija.