Kolumni

Osallistuin SDP:n Tulevaisuusfoorumiin Kestävää tulevaisuutta rakentamassa maaliskuun alussa. Tilaisuudessa Paasitornissa oli paikalla 350 eri poliittisen ohjelmatyön työryhmiin osallistujaa, vieraita myös EU:n parlamentista. Työryhmäni on Kaupungit, alueet ja elinvoima. Ohjelmatyö kestää pari vuotta. Luennot eri työryhmissä olivat maan huippua ja saimme tulevaisuuteen luotaavaa hyvää tietoa, mutta myös huolestuimme demokratian tilasta. Suomen hallitus on leikkaamassa heikompi osaisilta ja myös hiilineutraalisuutta edistäviä määrärahoja.

Yhteiskunnan kaupungistuessa koko yhteiskunta muuttui. On kuitenkin yritettävä pitää eri alueet Suomessa elinvoimaisina. Kunnallisia päättäjiä askarruttavat monet tekijät. Itärajan sulkeminen on muuttanut itäisen Suomen aseman. Siellä on myös tuhansia venäläisomistuksessa olevia kiinteistöjä, joiden tulevaisuus on puntarissa. Länsirannikolla luotetaan ulkomaisiin investointeihin, joista esimerkiksi Kaskisen pienessä kaupungissa Metsä Botnia ei toteuta taivekartonkitehdasta, koska investointia suunnitellaan Ruotsiin. Teräsyhtiö SSAB:n päätös rakentaa fossiilivapaa tuotantolaitos Luulajaan Ruotsiin Raahen sijasta on pettymys Suomelle ja Suomen ilmastotavoitteille. Vihreä siirtymä lupaa Suomelle työtä, mutta moni hanke on kuitenkin vaiheessa, kuten Vaasassa akkuteollisuuden odottaminen.

ooo

Asumisen ja yhteiskunnan muutos:
-Asumistaso nousi 1960–1970 luvuilla. Jääkaappi saatiin jokaiseen kotiin. Työllisyys ja palvelut olivat nousussa. Hyvinvointialueiden rakentamisen oli vauhdissa. Samalla ajatus paikallisesta elämäntavasta oli vahva. Yleinen elintaso nousi, nähtiin kaupan ja kulutuksen muutos. Lähiöt eivät riittäneet kaikille. Esimerkiksi Vantaan Koivukylässä enemmistö asukkaista oli lapsiperheitä, tällä hetkellä yksinasuvat muodostavat enemmistön. Kasvua on maahanmuuttaja-asukkaista. Liikkuminen muuttui ja autoistuminen toi automarketit pysyvästi, kertoo kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara.

Mari Vaattovaara peräänkuuluttaa jokerikortteja kaupunkisuunnittelupöytään. Sosiaalinen järjestys ja monikulttuurisuus on otettava huomioon, toisen sukupolven maahanmuutto ja uskonnon merkitys. Lähiöiden tulevaisuus määräytyy osana laajenevaa seudullista valikoimaa. Laadusta tulee oikeastaan kaikki, ja on ymmärrettävä paremmin viheralueiden merkitys lähellä asumista.

-Nyt muuttuu paljon asioita ja niiden tulevaisuuden yhteisvaikutusta on vaikea tietää. Nyt taistelee kaksi suurta linjaa: Millainen tulee olemaan markkinoiden ja yhteiskunnan tasapaino? Kuinka paljon jätetään ratkaisuista markkinoiden hoidettavaksi ja kuinka paljon yhteiskunnan tehtäväksi. Ääripäässä kaupunki ja asuminen näyttäytyvät ihan erilaisina, kertoo Vantaan kaupungin suunnittelujohtaja Tarja Laine, emerita, kun olen hänen kanssaan yhteyksissä.

Asuntomarkkinat ovat jäässä ja on hyvä aika pohtia uusia tuulia yhdyskuntasuunnitteluun. Kunnilla on runsaasti korjausvelkaa, sote-uudistus on muuttanut kunnan päätöksentekorakenteita myös talotoimessa, jossa ei ehkä ole pysytty aivan mukana. Hoiva-asumisesta vastaavat hyvinvointialueet. Kunnat saattavat laittaa myyntiin ARA-rahoitteisia taloja, jolloin myydäänkin ehkä korjausvelkaa, jota kukaan ei osta.

Hyviä esimerkkejä onnistuneista uusista asuntoalueista toki löytyy, kuten ARA-päivässä tammikuussa esiteltiin. Esimerkkeinä Järvenpään uusi sosiaali- ja terveyskeskus JUST ja Mäntymäen asuntoalue Turussa, jolle myönnettiin ARA-neliöt palkinto. Alue on vanhan purkamisen ja uudisrakentamisen hyvä pilotti. Aina ei näin ole. Osallisuuden toteutumisella on tärkeä merkitys asumisen viihtyisyyden ja yhteisöllisyyden varmistamisessa.

Kaupunginvaltuustojen päätösvaltaa on delegoitu useissa kunnissa kaupunginhallitukselle, ja hallintokunnat ovat yhä itsenäisempiä omassa rahankäytössään. Demokratia on siirtynyt kauemmaksi asukkailta. Palvelukunta-ajatteluun ei saakaan liikaa nojata? Tulosvastuulla ei välttämättä ole rinnastusta kunnalliseen itsehallintoon. Tulevaisuusfoorumi ei välttämättä tarjonnut vastauksia – ajatuksia kyllä kestävän yhteiskunnan rakentamiseen ja ohjelmatyö jatkuu.

Vähemmän, reilummin, tehokkaammin? Pelisääntöinä yhteydet yhteiskuntaan ja sosiaalinen yhteys.

Riitta Salasto

Presidentinvaalit on käyty, ja Alexander Stubb on seuraava tasavallan presidentti. Toisen kierroksen kilpajuoksu meni yllättävän tiukaksi. Pekka Haavisto antoi Stubbille kovan vastuksen.

Sosialidemokraateille käyty presidentinvaali ei ollut todellakaan menestys. Jutta Urpilaisen saamaa 4,3 prosentin kannatusta ensimmäisellä kierroksella ei voi mitenkään kääntää onnistumiseksi.

Pika-analyysejä on jo tehty, ja niiden johtopäätökset ovat olleet osin odotettujakin. On syytetty aikapulaa ja demariäänestäjien tottumusta Haaviston äänestämiseen. Aiheellisesti se kolmas selitys on ollut taktinen äänestäminen.

Pettyneet ovat hakeneet syytä myös puolueesta. On kuulunut soraääniä, että Jutta olisi jätetty yksin. Samoin Sanna Marinin näkymätön rooli on harmittanut. Katkera kalkki on purettava johonkin, vaikka siihen ei olisi perusteitakaan. Parempi kysymyksenasettelu olisi, miksi Marin ei nostanut haluamaansa presidenttiehdokasta omaan hallitukseensa Brysselistä hyvissä ajoin.

ooo

EU-komissaari Urpilainen lähti alun alkaen epäkiitolliseen tehtävään. Mielipidemittaukset eivät luvanneet SDP:n ehdokkaalle maireita kannatuslukuja, peli näytti selvältä jo kaukaa.

Urpilaiselle tuli kuitenkin hetkensä, momentum. Se syntyi myöhäisen kehään hyppäämisen ja Haaviston lausuntojen takia. Kaikki muut ehdokkaat olivat kuluttaneet jo kasvojaan loputtomissa vaalitenteissä. Haaviston kampanja pelasi uhkapeliä, kun ehdokas julisti, ettei hän ollut yhtään punainen.

Tuoreelle ehdokkaalle oli siis tilaa, ja mediakin halusi tapansa mukaan vauhdittaa myötätuulella jännityksen ja mielenkiinnon palautumista selvältä näyttäneeseen asetelmaan.

Alku toimi. Ehdokas vakuutti omansa SDP:n puoluevaltuustossa, jossa hänen ehdokkuutensa vahvistettiin.

Voidaan vielä sanoa, että ehdokasjoukossa Urpilaisen ei tarvinnut hävetä. Hän oli komissaarin tehtävissään toiminut vuosikaudet kansainvälisillä kentillä. Urpilainen saattoi luetella loputtomiin valtionjohtajia, joiden kanssa hän oli henkilökohtaisesti keskustellut.

Sen sijaan jo lähdössä saattoi kyseenalaistaa Urpilaisen pääviestin. “Ketään ei jätetä” ei varsinaisesti kuulunut presidentin toimialaan ulkopolitiikan johtajana. Lopputuloksen jälkeen voi sanoa, että se ei toiminut.

Avauksessa heiluteltiin myös naiskorttia ja toisteltiin lasikattojen rikkomista. Tähän teemaan palattiin jälleen kampanjan loppupuolella.

ooo

Vaikka Urpilaisen kehään tulo onnistui, sitten ehdokas katosi maakuntiin kiertämään. Vierestä katsoen vaikuttaisi, ettei viestiä koskaan jalostettu loppuun. Presidentinvaaleja ei voiteta markettien edessä, ne voitetaan mediassa ja vaalitenteissä.

Ensimmäinen iskun paikka olisi ollut Ilta-Sanomien vaalitentissä 13. joulukuuta. Siinä Urpilainen oli tasaisen hyvä, mutta ei loistelias. Hän puhui osaavasti isoista turvallisuuspoliittista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja globaalin etelän kehityksen edellytyksistä. Urpilainen korosti yhteiskunnan eheyden tärkeyttä. Hän totesi, että Euroopan on otettava nykyistä enemmän vastuuta puolustuksesta ja Ukrainaa pitää tukea.

Myötätuulta riitti sen verran, että Urpilaisen kannatus nousi mielipidemittauksessa kolmesta seitsemään prosenttiin. Se lupasi hyvää, joskin nousua olisi saanut heti olla enemmän. Kuitenkin jo seuraavassa, joulukuun mittauksessa, kannatus oli kääntynyt taas laskuun. Etsikkoaika oli karannut.

Viimeinen isku tuli, kun viimeiset mittaukset lupasivat Jussi Halla-aholle voimakasta nousua. Siinä vaiheessa oli selvää, että loput äänet jakautuisivat mielipidemittausten kärkiehdokkaille.

ooo

Toinen kierros kulki maltillisesti, ehkäpä jopa tylsästi. Molemmat ehdokkaat varmistelivat omia ääniään, mitä nyt Stubb voitti sapelinkalistelussa. Suurin erimielisyys tuntui hupaisasti syntyvän siitä, vastaisiko ehdokas tultuaan valituksi Vladimir Putinin onnittelusoittoon.

Mitä presidentinvaaleista jäi käteen? SDP:lle ainakin se oppi, että presidenttikilpa on maraton eikä pikajuoksu. Politiikan kliseinen sanasto sai täydennystä kahdesta ilmaisusta: “Ajattelen niin, että” ja “Pointti”.

Vielä kampanja-aikana korostui poikkeuksellisen vahvasti presidentin arvojohtajuus. Perustuslaki ei unilukkariutta tunne, nyt se ikään kuin sisään kirjoitettiin presidentin toimenkuvaan.

Jukka Halonen

Englannin pääministeri Neville Chamberlain (1869­-1940) palasi kotimaahansa huiskutellen paperia, jonka piti taata rauha heidän eliniäkseen., ”peace for our time”. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että jos pääministeri olisi puhunut yksikössä, olisi julistus pitänyt melkein paikkansa. Syöpä vei Chamberlainin 1940. Euroopassa sen sijaan roihusi toiseksi maailmansodaksi kutsuttu ennen näkemätön teurastus, jonka sivutuotteena sikisi – ei ehkä mittaluokaltaan, mutta systemaattisuudeltaan – ennen näkemätön kansanmurhateollisuus, holocaust. Noin kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin. Kaikkiaan tapettiin ehkä 19 miljoonaa systeemiin sopimatonta tai sitä vastustavaa ihmistä. Toisessa maailmansodassa menehtyi noin 62 miljoonaa ihmistä. Valtakunnankansleri Adolf Hitler (1889-1945) oli niitä miehiä, jotka helposti ottivat kaikki tekemänsä lupaukset ja sopimukset uudelleentarkastelun kohteeksi ja hylkäsi ne, mikäli ne haittasivat hänen suunnitelmiaan.

Materiaalisessa suhteessa eivät asiat olleet kovinkaan paljoa paremmalla tolalla, sillä totaalinen sota oli hävittänyt Eurooppaa melkein yhtä totaalisesti kuin 30-vuotinen sota 1618-1648. Tuona aikakauden raakuudet ja uhrit ovat jääneet enemmän historian hämärään, mutta osansa rähinään toivat myös suomalaiset Hakkapeliitat, jotka osasivat hekin tehdä niin sanoaksemme selvää jälkeä. Taustalla oli katolisten ja protestanttien välinen kiistely. Outoa, vaikka molempien kirkkokuntien päähenkilö Jeesus (0-33) opettikin lähimmäisenrakkautta ja kehoitti tekemään muille vain sitä, mitä itselleenkin toivoisi tehtävän.

Oikeastaan tällaisia sotakertomuksia voisi jatkaa ensyklopedian verran, mutta kuvaavammin asian voisi ehkä esittää niin, että kaikkien eurooppalaisten peltojen ja metsien kätköissä on edelleen sotavainajien luustoa ja jokaisen joen, järven ja meren pohjasta löytyy uponneita sota-aluksia sekä niiden miehistöjen jäänteitä.

Ilahduttavaa kyllä, kaikki sodat ovat aina jossakin vaiheessa päättyneet, mutta valitettavasti uusille sodille on aina lopulta löytynyt jokin tekosyy. Outoa sekin, kun suuri osa niin sanotuista tavallisista ihmisistä kuitenkin haluaisi elää elämäänsä kaikessa rauhassa. Silti yhteiskuntien murroksissa ja yleensä taloudellisten katastrofien seurauksena viha on aina alkanut etsiä kohdettaan. Kaikupohjaa on ollut helppoa löytää kurjistuneesta väestöstä tai yleensä ihmisistä, joiden tulevaisuuden usko on huono, mutta huoli toimeentulosta suuri.

Tällaisia itsestäänselvyyksiä on tietenkin turhanpäiväistä sivistyneelle ja valistuneelle lukijakunnalle ladella. Emmekä me toisaalta ole mitään median kristuksia, jotka kykenisivät ottamaan maailman syntejä niskoillemme. Maailma on jo tulessa ja sota sen kun eskaloituu, sanokaa minun sanoneen. Pahin on vielä edessä. Lyövätkö liekit meihin saakka, niin se on epävarmaa ja uskallan sanoa, että epätodennäköistä. Tätä en perusta toiveisiin tai lukijoita rauhoittavaan lässyttämiseen, vaan Suomen tekemiin sotilassopimuksiin. Armeijamme on kunnossa ja littolaisemme on merkittävä. Lisäksi sen intresseissä on turvata omat arktisen alueen intressinsä. Olemme puolemme valinneet ja maaperällämme tulee olemaan vieraiden maiden joukkoja joka tapauksessa. Nyt olemme itse tehneet asiassa valintamme.

”Käypä tänne, emme pelkää! Oothan meille vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Tääll´ on myöskin kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset.” Legendaarinen HeSarin pilaprofessori Kari Suomalainen (1920-1999) hiukan muunteli sanoja ulkopolitiikan intrigeitä 1970-luvulla paremmin kuvaavaksi: ”Käypä tänne emme pelkää, isoveli antaa selkään.”

 Molempi parempi. Mehän olemme tavanneet olla aina tilanteesta vaarin ottavia mallioppilaita liitossa kuin liitossa. Olemme osanneet sopeutua ja olleet aika-ajoin valtioviisaitakin. Jälkeenpäin olemme voineet päivitellä alttiuksiamme pyllistellä herrojen kanssa marjassa, mutta aina olemme selvinneet, vaikka on vähän pitänyt kumarrellakin. Ja historia toistaa itseään; onneksi ja valitettavasti. Siksi olisi valtioviisasta nytkin ryhtyä pohtimaan aikanaan koittavaa ja pelottavaa rauhan aikaa. Miten silloin suut pannaan ja kuinka toimitaan?

 On surullista huomata, miten vähän enää on venäjän kielen osaamista saatikaan Venäjän tuntemusta. Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Heikki Heiskanen on mieltä ylentävä ilmestys aina ruutuun ilmestyessään, mutta näitä heiskasia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tarvitaan osaajia, jotka pitävät meidät kotiseudun olijat ajan tasalla, mutta tarvitaan myös tutkijoita ja tulkitsijoita. Erikseen tarvitaan myös niitä kulttuurin ja talouden osaajia, jotka säilyttävät kontaktipintaa naapuriin.

 Nyt on vaarana muodostua tilanne, jossa Venäjän suhteita arvioivat sotilaspoliittiset analyytikot tai rumasti sanottuna, mutta kuitenkin kuitenkin itseään V. I. Leniniä (1879-1924) siteeraten, ”hyödylliset idiootit”. Nämä kaksi ääripäätä joko tarkastelevat Venäjää ja venäläisiä sotilaallisena uhkana tai kritiikittömästi vanhaan aikakuplaansa jumittuneina perässähiihtäjinä.

 Koska toimiva ja aikaansaava diplomatia tarvitsee työvälineekseen analyyttistä tietoa ja kontakteja, näen erityisesti suomalaisen journalismin olevan tässä suhteessa täysin avainasemassa. Suomalaisten toimittajien osaamisella ja koulutuksella voidaan rakentaa uudelleen niitä asiallisia, kultturellisia ja taloudellisia siltoja ja kontakteja, jotka nyt näyttävät iäksi romuttuneen.

Tämäkin sota päättyy joskus, mutta sitä pelottavampi haaste on edessämme: kykenemmekö lopulta toimimaan sellaisten yhteyksien rakentajina, että rauha ei ala hautoa taas uutta sotatilaa vuosien tai vuosikymmenien kuluttua?

Toisen maailmansodan kauheuksienkin jälkeen kyettiin rakentamaan uutta maailmaa, joskin kehkeytyi niin sanottu blokkijako ja kylmä sota. Pääasiassa mentiin eteenpäin, mutta noin puolet maanosaa juuttui diktatuuriin. Siitäkin selvittiin hivuttamalla ja ennen kaikkea siksi, että tiedon kulku syövytti rautaesiripun paksuimmatkin panssarit. Ihmiset alkoivat tiedostaa maailman todellisuuden propagandan valheista huolimatta. Syntyi kontakteja, jotka herättivät ihmisiä molemmissa ilmansuunnissa, niin idässä kuin lännessä.

 Kyynikko voi kuitata tämän toteamalla, että sotia ja tyranniaa on aina ollut ja on aina oleva, mutta se on hengen velttoutta. Ihmiskunnan tietoisuus ja ymmärrys on historian aikana kasvanut ja – uskokaapa huviksenne – maailma on monin mittarein myös tullut paremmaksi. Siksi rauhaankin kannattaa yhä uudelleen ja uudelleen panostaa ja koettaa korjata sitä, mikä nyt särjetään. Kaikesta huolimatta. Se on vapaan tiedon välityksen ammattilaisten suuriarvoinen tehtävä tässä elämässämme.

Jaakko Ojanne

 

Eilen se sitten viimein kuultiin.

Jaa, mikä?

No, se, että Jutta Urpilainen on valmis presidenttiehdokkaaksi. Eikä minkään kansanliikkeen, vaan Sosialidemokraattisen puolueen ehdokkaaksi.

Hänen ehdokkuuttaan on toki uumoiltu jo pitkin syksyä. On jopa hermoiltu, jotta miksi homma on venynyt näin pitkään. Muut ehdokkaat ovat ehtineet jo kiertää useampiakin paneeleita ja antaa haastatteluja. On kerrottu rakkaustarinoita ja makusteltu mielimusiikkia.

Mielestäni Jutta Urpilainen tulee mukaan kampanjointiin hyvässä saumassa. Urheilutermein hän tulee suoraan loppusuoralle, kun muut ehdokkaat ovat tuhlanneet voimiaan jo alkuerissä.

Ensimmäisen äänestyskierroksen alkuun on vain pari kuukautta. Kun ajanjaksoon osuvat niin joulu kuin vuodenvaihdekin, tulee kampanjointiin parin viikon pakollinen erätauko. Loppusuoralla onkin ennakoitavissa raju rynnistys kohti Mäntyniemeä.

ooo

Sen verran sallittakoon muistella menneitä, että työskentelin 12 vuotta sitten Lipposen Paavon kampanjatoimistossa viestintäpäällikkönä. Sekatyömiehellä oli komia titteli.

Tuolloin sosiaalinen media oli kampanjoinnissa vielä aika lapsenkengissä verrattuna tähän päivään. Pitkälti palvelimme printtimediaa. Ja kirjo oli laaja. Leipurilehti kyseli mielipullaa ja karavaanarimedia mielipidettä matkailuautoista. Erityisen aktiivisia olivat susien ystävät. ”Jos ette vastaa, julkaisemme senkin”, oli heidän kyselyjensä loppukaneetti.

Paljon olimme liikkeellä eri puolilla maata toreilla, ostoskeskuksissa ja työväentaloilla. Usein kahdestaan Paavon kanssa; minä kuljettajana ja Paavo takapenkillä lehtiä lukien.

Noina kuukausina tutustuin lähemmin Jutta Urpilaiseen. Puolueen puheenjohtajana hän oli vetämässä kampanjan isoja linjoja.

ooo

Miesvaltaisessa ja yleisilmeeltään harmaassa ehdokasjoukossa on selvästi tilaa Jutta Urpilaisen tyyppiselle, kansainväliset asiat hyvin tuntevalle naisehdokkaalle. Tiedän, tiedän, että on toki muitakin naisehdokkaita, mutta Jutta on omassa kategoriassaan.

Kun Jutan kampanja pääsee vauhtiin, uskon gallup-lukujen muuttuvan selvästi. Hän iskee erityisesti Pekka Haaviston kannatukseen. Kaksissa edellisissä vaaleissa Haavisto on saanut ääniä demareilta. Mies kuitenkin korosti muutama viikko sitten, ettei hän lainkaan ole punainen. Tämä kannattaa muistaa, kun vaalihuoneistoon tammikuussa astelee.

Mikäs sen ratevampaa kuin vaalituloksen spekulointi. Siinä vauhti vain kiihtyy ensimmäisen kierroksen jälkeen. Ja toinen kierros helmikuussa tulee, ehdottomasti.

ooo

On mielenkiintoista nähdä, muuttuuko tähän asti yllättävänkin sopuisasti edennyt kampanja ja mihin suuntaan, kun äänestyspäivä lähestyy? Kuka kaivaa ensimmäisenä pilkkakirveen esiin?

En kaipaa amerikkalaistyylistä loanheittoa, mutta eihän tämä näin hyssytellen voi jatkua tammikuun lopulle saakka. Katsojathan nukahtavat television ääreen, jos siihen edes vaivautuvat istahtamaan.

Säpinää siis kaipaan minä.

ooo

Niin Suomi mutta etenkin maailma näyttivät 12 vuotta sitten hyvin erilaisilta tähän päivään verrattuna. Maailma elää globaalissa murroksessa. Suomi tarvitsee ja äänestäjät valitsevat presidentin tilanteessa, jossa maailmaa leimaa YK:n pääsihteeri António Guterresin sanoin ”maksimaalinen vaara ja minimaalinen yhteisymmärrys.”

Ei mikään helppo rasti valittavalle tasavallan presidentille.

Mikko Karlsson

Kirjoittaja on entinen työväenliikkeen työmies, nykyinen joutojätkä ja SSSL:n liittohallituksen 5. varajäsen.

 

 

 

 

 

Hallituksen esityksistä ja ministereiden puheista kävi selväksi, että leikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia tarvitaan lääkkeiksi paisuvaan valtionvelkaan ja talouden taantumaan. Etujen karsinta ja uudistukset tekisivät kipeää. Ne olivat kuitenkin välttämätöntä, jotta maan tulevaisuus ja kansalaisten hyvinvointi olisivat turvattuja. Suomesta oli tullut Euroopan sairas mies, joka oli jäänyt muista jälkeen. Hallituksen ministerit ja hallituspuolueiden edustajat hokivat, että laivan kurssia on käännettävä. Rahan jakamisesta oli tehtävä loppu.

Edellä oleva olisi kelvollinen kuvaus eduskunnassa alkaneesta budjettikeskustelusta. Siinä kiteytetään kuitenkin kevään 2015 eduskuntavaalikeskustelun ja vaalien jälkeen kootun keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostaman Sipilän hallituksen talouspuheen ydintä. Ajankuva kiteytyi sanaan talouskuri. Sen välttämättömyyttä iskostettiin kansalaisten mieliin.

Talouskuri esitettiin kahdeksan vuotta sitten pakoksi, joka läpäisi kaiken kritiikin. Aivan samalla lailla sivuuttavat Petteri Orpon hallituksen ministerit ja tukijat nyt arvostelun, jonka keskiössä ovat heikompiin väestöryhmiin kohdistuvat säästöt ja työelämään kaavaillut heikennykset. Hallituksen hyvätuloisille esittämät veronkevennykset oikeutetaan puolestaan puheella jonkinlaisista kunniakansalaisista, jotka ovat kantaneet raskasta verotaakkaa vähäväkisen kansanosan hyväksi. Miltei liikuttavaa oli kuunnella pääministeriä, kun hän tulkitsi kiittelevään sävyyn myös opposition jakavan hallituksen kanssa talouden tervehdyttämisen pakon. Kuukausitolkulla sitä onkin tivattu hallituksen talouslinjan pyhittämiseksi.

*     *      *

Talouspoliittinen keskustelu nousee Suomessa politiikan keskiöön aina, kun valtion- ja kansantalous alkavat yskiä. Teemoiltaan ja sanomaltaan se myös toistaa jo aiemmista talousvaikeuksista tuttua puhetta.

Synkän sanoman on tarkoitus syyllistää meitä kaikkia ja synnyttää pelkoja, eikä tätä ole edes peitelty: milloin on vietetty kulutusjuhlaa, milloin on eletty muuten vain yli varojen. En kuitenkaan muista, että valtiovarainministeri olisi aiemmin kuvaillut maan tilaa katastrofaaliseksi kuten Riikka Purra budjettivalmistelun alettua. Yksin maan luotottajien uskon säilyttämiseksi ovat kirstunvartijamme valinneet tähän asti sanansa varovaisemmin.

Valtiontalouden tervehdyttäminen vaatii tietenkin perusteluja ja niitä saadaan ministeriöiden laskelmista ja ennusteista. Harva meistä kuitenkaan muistaa jälkikäteen esiteltyjen miljardien määriä. Sen tietävät myös talouskuria esittävät poliitikot. Siksi heille on tärkeintä synnyttää kansalaisissa tunne, joka tekee esitetyt toimet hyväksyttäviksi ja josta rakentuu sittemmin muistikuva eletystä ajasta. Taloudessa, jos missä, ovat tunteet avainasemassa.

Juha Sipilän hallituksen talouspuheita analysoineet Janne Autto ja Jukka Törrönen löysivät (2020) tuolloisesta hallituksen talouspuheesta selvän taivuttelun kaavan. ”Tunnistamme kolme tunteisiin vetoamisen tapaa: talouskuri on kivulias mutta välttämätön, se on epäoikeudenmukainen mutta vastuullinen ja siinä poliitikkojen ja kansalaisten on kyettävä luottamaan avoimesti toisiinsa”, Autto ja Törrönen kirjoittavat.

Joka on seurannut kuluvan syksyn budjettikeskustelua, löytää taatusti samat vetoavat ilmaisut hallituspuolueiden edustajien puheista. Yhteistä noille ja Sipilän hallituksen alkuajan puheille ovat myös kuvaukset valitusta tiestä eräänlaisena ”siltana yli synkän virran”. Jos nyt kiristämme vyötä, pelastamme hyvinvointiyhteiskunnan, saamme käännetyksi laivan kurssin ja nostamme maan kukoistukseen, kuuluu nyt enemmän tai vähemmän toiveiden ja ehkäpä myös rukousten varassa annettu lupaus.

*      *      *

Orpon ja Purran hallitus on mitä suurimmassa määrin tavoitteiltaan ”Sipilä kakkonen”.  Sen on tarkoitus jatkaa ”uudistustyötä”, jonka vuonna 2015 koottu hallitus aloitti, ja jota suunniteltiin jatkettavan saman hallituskoalition voimin neljä vuotta myöhemmin. Se kariutui, kun demarit nousivat vaalien jälkeen pääministeripuolueen paikalle.

Selvimmin nykyhallituksen luonne Sipilän hallituksen työn jatkajana ilmenee työmarkkinoiden rukkaamisessa uuteen uskoon. ”Matsi kannattaa ottaa heti kauden alussa”, viitoitti tietä Sipilä kakkoselle jo ennen vuoden 2019 vaaleja EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies. Matsilla hän tarkoitti luonnollisesti työnantajien esittämien työntekijöiden ja ay-liikkeen aseman heikennysten läpiviemistä eduskunnassa. Niiden aika koitti vasta, kun sosialidemokraatit oli saatu kammettua pääministeripuolueen paikalta. Juuri siksi demareilla ei ollut pääsyä Orpon ykköseen.

Moni veikkasi vielä alkukesästä, että perussuomalaisten rivit alkaisivat rakoilla syksyn mittaan puolueen kannatuksen laskun ja hankalien päätösten myötä. Heiltä jäi kaiketi huomaamatta, että Suomen talouden sakkaaminen ja valtiontalouden akuutit rahoitusvaikeudet sopivat paremmin kuin hyvin perustelemaan Riikka Purran ja hengenheimolaistensa poliittisia tavoitteita. Heille meikäläinen hyvinvointivaltio ”elätteineen” on näyttäytynyt mädältä marjalta poimittavaksi. Mikä olisikaan sopivampi tilanne heittää sille hyvästit ja karsia sen rakenteita kovalla kädellä kuin nykyinen. Semminkin, kun kirstunvartijana istuu oma puheenjohtaja. Ehkäpä se persujen pariin otteeseen juhlima tilipäivä koittikin vasta nyt?

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija
ja SSSL:n hallituksen jäsen. 

Totisesti minä elän synkkää aikaa, tekisi mieleni riimitellä kuten Bertolt Brecht aikanaan, kun aamun aviisin saa luetuksi. Ilmasto- ja muut megaluokan kriisit puskevat läpi otsikoista oli kyse Euroopasta tai alueista paljon kauempana. Militarismi tunkee jonkinlaisella läpäisyperiaatteella ei vain valtioiden välisiin suhteisiin, vaan myös talouteen, sosiaalisiin suhteisiin, ihmisten asenteisiin ja kulttuuriin. Nationalismi poikii äärioikeistolaisille liikkeille lisää kannatusta siellä ja täällä.

Kotimaan kesää ovat leimanneet vahvasti perussuomalaisiin kytkeytyvät poliittiset kohut. On poikkeuksellista, että suomalaiset käyvät keskellä heinäkuun helteitä ja normaalisti uutisköyhää lomakautta voimallista keskustelua rasismista. Vähintään yhä harvinaista on, että Helsinkiin kokoontuu tällaisena aikana tuhansia ihmisiä mielenosoitukseen vaatimaan valtiovarainministerin eroa ja hallitukselta ryhtiä rasismin vastustamisessa.

Uusi lehti näyttää kääntyneen myös suomalaisessa journalismissa. Siinä missä kotimaisen valtamedian pääkirjoitukset ja johtavien kolumnistien tekstit ovat normaalisti melko ympäripyöreitä ”toisaalta, toisaalta” -kannanottoja, on nyt saatu lukea toinen toistaan selkeämpiä vaatimuksia rasismin kitkemisestä politiikasta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Uutis- ja ajankohtaistarjonnassa on perattu perussuomalaista ajattelutapaa ja etnonationalistista ideologiaa tiheällä kammalla jo viikkoja. Eivätkä medialle ole kelvanneet tai riittäneet myöskään perussuomalaisten tai hallituspuolueiden puheenjohtajien vakuuttelut hallituksen rasisminvastaisesta linjasta sen enempää kuin ministereiden puolihuolimattomat anteeksipyynnöt menneistä kirjoituksista.

Myös median itsekriittisyys rasistisen puheen ”hyssyttelyssä” on ollut näkyvää ja kuuluvaa. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja siihen liittyviä ilmiöitä voidaan kritisoida, mutta kenenkään ihmisarvoa ei tule loukata, kuuluu nyt viesti. Ainakin minä odotan linjalle vielä jatkoa vaikkapa nettijulkaisujen kommenttipalstojen siivoamisella pahimmilta törkeyksiltä. Niistä olen minäkin ollut vuosien mittaan yhteydessä tuttuihin pää- ja muihin toimittajiin, mutta yleensä minulle on vain vastattu, että sananvapauden nimissä on minunkin siedettävä ”kaunistelematonta” kirjoittelua vai miten sitä rasismin kanssa kuhertelevaa kielenkäyttöä onkin nyt kuvailtu.

Penseä tai suorastaan kielteinen suhtautuminen jonkin parlamentaarisesti toimivan poliittisen liikkeen sanomaan ei ole puolueisiin sitoutumattomalle medialle aivan helppo rasti. Suitsiessaan ilmaisuja se on altis syytöksille poliittisesta ajojahdista, sensuroinnista ja toimimisesta sananvapautta vastaan. ”Kansan vihollinen” oli Trumpin Yhdysvalloissa hänen kannattajiensa mediaan lyömä leima. Kun suomalaisia keskustelupalstoja seuraa, on niidenkin kirjoituksissa hyvin usein sama kaiku silloin, kun kirjoittaja on tyytymätön oman puolueensa edustajien näkymiseen ja käsittelyyn median uutis- ja kommenttipalstoilla.

Vanhaa dialektiikan kaavaa noudattaen olemme nähneet varmaankin vasta teesin ja antiteesin median suhtautumisessa perussuomalaiseen retoriikkaan. ”Tasapuolisesta” kohtelusta on edetty ruotimaan tuon liikkeen piirteitä, joita emme voi suomalaisen yhteiskunnan arvopohjan ja lainsäädännön pohjalta hyväksyä. Mikäli meneillään olevan keskustelun synteesinä syntyy täällä asuvia ihmisiä reilusti, myötätuntoisesti ja säällisesti kohteleva tasavalta, jossa jokainen tuntee vastuunsa sanoistaan, olemme varmaan astuneet jonkinlaisen askeleen sivistyksen ja humanismin kivikkoisella polulla.

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija
ja SSSL:n hallituksen jäsen. 

 

 

 

Joskus 1960-luvulla kansan suursuosikki, iskelmälaulaja Irwin Goodman esitti toisen iskelmätaiturin, Vexi Salmen sanoittaman kappaleen ”Kun ei rahat riitä”. Eivätpä arvanneet nuo suomalaisen iskelmän legendat riimittäneensä ja esittäneensä jotakin niin kestävää, että vielä puolen vuosisadan jälkeen laulu on mitä ajankohtaisin.

”Pannaan pensselit santaan ja rukkaset naulaan
Eihän tässä muukaan auta
Kohta varmaan täytyy sovitella köyttäkin kaulaan
Kun ei rahat riitä jukulauta
Ja kun ei rahat riitä jukulauta.”

Tämän päivän Suomessa saamme lukea harva se päivä kokemusasiantuntijoiden tai tilastollisesti ja tieteellisesti asiaa tutkineiden selvityksiä, että tavallisen duunarin palkalla ei aina elä. Se tuntuu kovin häkellyttävältä, kun ajattelee tuonkin iskelmän syntyajan Suomea ja tämän hetken EU- ja NATO-maatamme. Materiaalinen vaurastuminen on aivan toista maailmaa, eikä keskimääräisessä vauraudessakaan ole noin maailmanmitassa kovinlaan suurta valittamista.

Jo vuonna 2005 edesmennyt demariaktiivi Amos Hasan oli itselleni monessa suhteessa tärkeä mentori ja ajatuksien antaja. Hän loihe aikanaan lausuneeksi seuraavan viisauden: ”Asiat eivät suinkaan aina ole niin kuin kerrotaan, mutta hyvin usein juuri niin, kuin ne näyttävät olevan.”

Näin kai tuotakin filosofiaa voisi soveltaa, kun  kerran sinänsä täysin hyväksyttävin mittarein todetaan, että Suomi on maailman onnellisimpia kansoja. Toimiihan meillä viranomaisten työskentely kansan etuja ajaen. Korruptiota on melko vähän, ja oppia ja kulttuuria sun muuta yhteiskunnan hyvää on teknisesti ottaen hyvin tarjolla. Demokratiakin pelaa ja kansa saa puhua suunsa niin puhtaaksi, että joskus ihan paskakin saa lentää. Suut puhdistuvat ja sosiaalinen media saastuu, mutta se ei ole tämän kirjoituksen punainen lanka, ainoastaan oire tilanteesta.

Kaiken ilon ja hyvän keskellä meidän leipäjonomme ovat tulleet erilaisine ruoka-apuineen osaksi arkitodellisuutta. Nuorten kansalaisten suurin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syy on mielenterveyden ongelmiin perustuva diagnoosi, ja huomattava osa kansalaisista ei tule edes palkallaan toimeen. Sopii pohtia, miten selvitään työttömyysturvan tai sosiaaliturvan varassa. Tai mitä pohtimaan, kun vastaus kerran tiedetään.

Tarvitsematta luetella erilaisia tilastoja ja lukuarvoja tätä kirjoitusta kuormittamaan, voidaan todeta näiden asioiden toistuvan mediassa kautta linjan muutenkin. Niistä saa tarkempia lukuja, jos joku asiasta innostuu ja niin haluaa. Tämän pamfletin johtoajatuksena on korostaa yhteiskuntamme siirtymistä sellaiseen aikakauteen, jossa yhä suurempi osa kansalaisista ei kohta tunne mitään yhteenkuuluvuutta sellaiseen taloudelliseen yhteisöön, jonka nimi on Suomi.

Oikeastaan tilanteemme lähestyy jo sellaista pistettä, jossa hätäiset toimenpiteet vieraannuttavat myös vauraat ja parempiosaiset kansalaiset perinteisestä yhteisöstämme. Näin nimittäin tapahtuu, mikäli erehdymme kuvittelemaan korjausliikkeiden olevan löydettävissä vanhan sääntelytalouden ja EU:ta edeltävän ajan – ja bilateraalisesta Neuvostoliiton rakas naapuri -todellisuudesta.

Tuossa todellisuudessa vielä 1990 valuuttaa ei saanut viedä ulkomaille enempää kuin 5000 markkaa, mikä tänä päivänä on 1307 €. Tänä päivänä keskiverto turisti kuluttaa todennäköisesti enemmän jokaisella lomareissullaan ympäri maailmaa. Muuttoliikettäkin on, mikä tarkoittaa omaisuuden ja tulojen siirtymistä kokonaan pois kotimaan taloudesta ja hyvinvoinnista. Vanha viisaushan toteaa, että rahalla ei ole isänmaata.

Vaikka jonakin päivänä syntyisi lainsäädäntöä, jolla lähtevien kapitaalista leikattaisiinkin jokin siivu koto-Suomen syömävelkaa tyydyttämään, on ilo lyhytkestoista kapitaalin ja tulojen siirtyessä pysyvästi pois maasta. Tällainen kehitys myös ruokkii itseään ja takaa mitä ilmeisimmin sen, että uutta kapitaalia puolestaan siirtyy maahan vähemmänlaisesti.

Asia on hyvä tiedostaa, kun palataan kirjoituksessa takaisin niihin puurtaviin duunareihin, joiden palkka ei riitä elämiseen. Oikeastaan pienituloisista ainoat, joilla on edes teoreettinen mahdollisuus kohentaa elämisensä tilannetta ovat eläkkeellä olevat duunarit. He voivat nimittäin seurata niin sanottuja rikkaampia kansalaisia, jotka siirtyvät eläkepäivikseen halvempiin etelän maihin tai jopa sellaisiin halvempiin etelän maihin, joiden kanssa on tehty eläkeläisten verotusta suosivia verosopimuksia.

Otsikoihin ovat tietysti nousseet rikkaat eläkeläiset, joita voimme kansanluonteemme mukaisesti kadehtia. Huomiotta ovat jääneet ne kituuttajat, joilla ei raha riitä kotimaassa, mutta vähän paremmin noissa Välimeren kuivuuden ja kuumuuden korventamissa maissa. Niissä saa jopa kohtuullisella vuokralla katon päänsä päälle.

”Eduskunnan neuvo on: “Rukoile ja kiitä.”
Eihän se nyt pelkästään kai elatukseen riitä?
Työttömyyden ehkäisy näin sujuvasti toimii
Osa kansaa metsikössä puolukoita poimii
Eikö millään ole enää väliä?”

Tätä kirjoitettaessa hallitusneuvotteluissa on joukko puolueita, joilla on työkalupakissaan maan velkaisen talouden tervehdyttämiseen kovin ankaria keinoja. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa pitäisi leikata, sosiaalietuuksia pitäisi supistaa ja monenmoista muutakin vähentämistä elämän arjen tukitoimiin on ollut esillä. Oletettavaa on, että hallitus myös näitä keinojaan tulee käyttämään.

Vastaavasti oppositiossa olevat puolueet todennäköisesti painavat vastarintansa niin kovaksi kuin mahdollista. Tulemme näkemään tällä hallituskaudella myös ulkoparlamentaarista aktiivisuutta muuallakin kuin eduskuntatalon portailla. Toreilla ja liikenteen katkaisevalla istumaprotestilla keskellä katua ei kuitenkaan työllistetä muita kuin poliiseja, ikävimmissä tapauksissa myös terveyskeskusten päivystyksiä.

Onneksi sitten vuoden 1956 yleislakon ei sentään hautaustoimistoja ole tarvinnut tällaisilla manöövereilla työllistää. Tosin tuon lakon seurauksena kuitenkin palkkoja saatiin sen ajan Suomessa nostettua 6–10 prosenttia. Vastaavasti sen aikaisen rahan eli markan arvo heikkeni lopulta niin, että 1963 oli tehtävä rahauudistus. Siirryttiin siis sille vuosikymmenelle, jolloin Irwin ja Vexi rahan puute-laulunsa riimittelivät.

ooo

Vanhojen asioiden kertaamisella ja vaikeuksien voivottelulla ei kuitenkaan muuteta sitä todellisuutta, missä ahdingossaan elävät juuri tässä ja nyt elävät, tai pikemminkin kituuttavat. Elämisen ja olemisen niukkuuden eräs ilmenemismuoto on perheiden jälkikasvun jääminen monesta asiasta ulkopuolisiksi. Monet harrastukset ja yhteiset riennot ovat usein taloudellisesti ajatellen mahdottomia. Seurauksista on siitäkin paljon erilaista tutkittua tietoa. Jälki on karua silläkin rintamalla.

Lisää liksaa kuuluu tietysti ensimmäinen vaatimus. Ja vaatiahan saa. Ja jos ei vastausta vaatimukseen saa, niin lakkoon voi mennä, joskin lopputulema ei useinkaan ole sellainen, että sillä varsinaisia perusongelmia saataisiin ratkaistua. En tietenkään tarkoita, etteikö työtaisteluilla olisi saavutettu tavoiteltuja asioita, mutta kaikista työtaisteluista, mielenilmauksista ja kansalaismielipiteistä huolimatta monet palvelualojen, hoitoalojen ja monien naisvaltaisten työalojen työntekijät eivät edelleenkään elä palkoillaan.

Ruokahan meillä kuulemma maksaa. Ainakin sen hinta on noussut, eniten ovat nousseet monet perin edulliset elintarvikkeet, jotka edelleen ovat pääasiassa edullisia. Outoa sen sijaan tässä pitkien meren rannikkojen ja tuhansien järvien maassa on se, että kala maksaa hirmuisen paljon enemmän kuin sikanautajauheliha. Entinen roskakalana vesistöistä oikein urakalla puhdistuskalastettu särki on nykyään herrain herkkua ravintoloissa ja herkkuhyllyillä säilykkeenä. Hauki ja ahven maksavat enemmän kuin sianfilee. Lieneekö elintarvikkeiden subventointimme täysin vihreän siirtymän ja kansanterveyden parhaan mukaisessa asennossa?

ooo

Jos joku asia meillä maksaa, niin asuminen. Tämä väite pohjautuu tietenkin siihen ajatukseen, että haluaa asua siellä, missä on eniten työpaikkoja, kuten vaikkapa Tampereella tai pääkaupunkiseudulla. Vesannolta ja Kaskisista saa jo hyvinkin edullisia asuntoja.

Mikä ihme siis on, ettei duunarin palkka riitä, kun niskassa on joko muutaman sadan tuhannen asuntolaina tai joka kuukausi on maksettava noin suurin piirtein asuntolainan kuukausilyhennyksen suuruinen vuokra. Eikä taittumista alaspäin ole luvassa. Paljon vaahdottu asuntojen hintojen lasku koskee ennen kaikkea kolmoskehän ulkopuolista Suomea ja helsinkiläisiä 100–300 m² olevia asuntoja, joiden neliöhinnat ovat saattaneet vajota vaatimattomaan 8000–8500 euron neliöhintaan. Se ei edullista asuntoa etsivää lohduta, jos huushollille tulee miljoonan hintalappu.

Silti pääkaupunkiseudun kaupungit – ainakin Helsinki etunenässä – pyrkii vaalimaan tätä korkeiden hintojen todellisuutta rukkaamalla vuokratonteilla sijaitsevien taloyhtiöiden tontinvuokria markkinahintoja kohden. Sama ilmiö on havaittavissa asuntojenkin vuokrastrategiassa. Sen sijaan, että julkishallinto, tässä tapauksessa kaupungit, pyrkisivät toimillaan laskemaan asumiskuluja, ne toimivat päinvastoin.

Vaan samalla linjalla on myös hengellinen hallinto, sillä seurakunnat toimivat kyllä nekin kovin toisin kuin Jeesus neuvoi. Tokikaan hän ei arvostanut markkinataloutta yleensäkään. Muistanemme ainakin vanhempi väki, miten hänen kerrottiin kaadelleen temppelissä rahanvaihtajien ja uhrieläinkauppiaiden myyntipöytiä. Saatana kuitenkin kosti ja kaupallisti sekä riehujan syntymä, että-kuolinpäivien muistojuhlat. Jouluna ja pääsiäisenä kauppa käy ja tavara liikkuu – ja seurakunnat nostavat tontinvuokriaan.

ooo

Kun syömiset ja asumiset on näin pikaisesti ruodittu, niin miten on pienituloisten kulkemisten ja työnhakumatkojen laita? Huonostippa tietenkin, sillä oman auton ylläpito on jo ennestään kallista ja vihreä siirtymä kallistaa sitä entisestään. Voi myös uskoa, että vähävaraisella ja työttömällä ei ole edellytyksiä hankkia myöskään hybridi- tai sähköautoa. Siihen tarvitaan jo pankkilainaa ja sitä ei pienituloinen, asuntovelkainen tai työtön juuri saa. Ja jos saa, niin maksaminen tuottaa ylivoimaisen ongelman.

Kaikkein järkevintä olisi siis kehittää julkista liikennettä niin, että se kattaisi maan mahdollisimman kattavasti ja olisi niin edullinen, että muutama autoileva ja vauraampikin tuntisi kiinnostusta siirtyä siihen. Tallinnassa ei peritä joukkoliikenteen käyttäjältä maksua lainkaan ja Saksa kokeili erityishalpaa lippua, jolla saatiin moni perusgermaanikin junakyytiin.

Meillä täällä ei saatu aikaan edes sitä, että HSL:n alueella olisi muutettu vyöhykekäytäntöjä niin, että edes Helsingin, Espoon ja Vantaan alueilla olisi voinut liikkua samanhintaisella lipulla tai matkakortilla. Taas sopii kysyä, keihin tämä järjestely eniten sohaisee.

Jos ei ole olemassa mitään viisastenkiveä tai patenttiratkaisua siihen, miten pienipalkkaisen duunarin tai päivärahalla olevan työttömän tai mahdollisesti takuueläkkeellä elävän elämä järjestyisi, niin toivoa sentään sopii, että kokonaisuuksia voisi joskus ajatella. Vaalikautta pidempiä ratkaisuja tarvittaisiin niitäkin sen sijaan, että neljännesvuosittain läähätetään seuraamassa galluptuloksia siitä, pidetäänkö meidän jengistä vai ei.

ooo

 

Toivottavasti ei käy nyt kuitenkaan niin, että ne, joiden palkka ei tällä hetkellä riitä elämiseen joutuvat tekemään vielä toistakin työtä, jotta he eläisivät edes nipinnapin. Toivottavasti ruoan tukipolitiikka ei jämähdä poteroihinsa, jolloin pienituloiset joutuvat syömään venäläisalusten kalastusalusten pyytämistä turskista tehtyjä saksalaisia kalapuikkoja tai Lidlin edullisinta sikanautaa, jonka rasvaprosentti on seitsemän.

Toivottavasti pienituloiset eivät joudu muuttamaan yhä kauemmas työpaikoistaan, koska kaupungit ahneuttaan hilaavat yleistä asumisen hintatasoa pilviin. Ja toivottavasti pienituloiset eivät tässä edellisessä virkkeessä kerrotussa onnettomassa tapauksessa sen realisoituessa joudu menemään vielä kolmanteenkin työhön voidakseen kustantaa työmatkakulunsa.

Jos nämä mainitut uhkakuvat toteutuvat, on uhkana se, että Suomesta muuttaa muualle muitakin kuin varakkaita. Nuorten piirissä tätä muuttoliikettä jo onkin havaittavissa. Sivuvaikutus on sekin, että perheitäkään ei ole varaa tai uskallusta perustaa. Jokunen vuosi sitten laskettiin, että 25–54-vuotiaista miehistä noin 50 000 on kadonnut työmarkkinoilla. Herra tietää, millä ja miten he elävät, mutta jotakin sekin yhteiskunnastamme kertoo.

”Joka pojan hymy varmaan pikkuhiljaa hyytyy
Harva sentään osaansa kai jatkuvasti tyytyy
Kun ei rahat riitä, vaikka lasket kuinka tarkkaan
Väkisinkin usko menee silloin Suomen markkaan
Eikö millään ole enää väliä?”

Näillä laulujen sanoilla voinee monikin kuvailla tuntojaa nedelleen tässä Suomenmaassa. Muutamaa vuotta myöhemmin Irwinin kotitalo meni ulosottomiehen vasaran alle ja syntyi uusi protestikappale: ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Varmaan silläkin on tässäkin ajassa omat peukuttajansa. Tässä ajassa huolen aiheena on kuitenkin myös yhteiskuntarauhan järkkyminen. Ei kukaan eikä missään ole antanut tai annettu jonkinlaista lupausta tai vakuutta siitä, että elämämme saa jatkua aina yhtä vakaana ja häiriintymättömänä kuin ennenkin.

Olivat olosuhteet ja tilanteet mitä tahansa, ei koskaan pitäisi jäädä vain katsomoon odottamaan asioiden kulkemista. Aina pitäisi olla valmis sellaiseenkin kamppailuun, jossa voi haavoittua itsekin. Kuta suurempi ja kokeneempi, sitä suuremmalla vastuulla on oltava valmis myös eturintamaan.

Jaakko Ojanne

Kirjoittaja on SSSL:n hallituksen jäsen.

 

Olin juuri pitkällä sairauslomalla ja kuuntelin radiota aamusta iltaan. Suurkulutin myös televisiouutisia ja ajankohtaisohjelmia. Kotonaoloaikaani osuivat myös vaaliväittelyt, joita niitäkin kuuntelin ja katselin paljon. Kahden kuukauden jälkeen tietomääräni mm. noidista (pääsiäinen), muuttolinnuista ja NATO:sta – vai pitäisikö sanoa suomalaisten NATO-kiihkosta – on kasvanut hurjasti.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen hiffasin, miten kaikki mediat toistavat samaa sisältöä, kuuntelee sitten radiota, katsoo televisiota tai lukee printtimediaa tai nettijulkaisuja. Sen lisäksi, että aihepiirit olivat lähes samat kaikissa ohjelmissa, myös aihepiiristä kysyttävät kysymykset toistuvat samoina. Samoja sanoja ja väittämiä toistetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin vaaliväittelyissä toimittajien luoma asetelma siitä, mistä väittelyissä puhutaan, oli ilmeisen kapea, ja monet asiat esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, mielenterveysongelmista sekä maahanmuutosta jäivät kysymättä. Toisaalta on myönnettävä, etteivät keskustelijat osanneet viedä vastauksiaan kysymysten rajoja laajemmalle.

Vaaliväittelyt ja asiaohjelmat toistoineen saivat oletettavasti meidät kaikki uskomaan toimittajien valitsemiin sisältöihin ja asetteluihin. Lopulta koitti vaalipäivä ja sen ilta. Puolueiden puheenjohtajat kertoivat ensitunnelmiaan, sitten jännittivät YLE:n ennustetta ja lopuksi nousivat omien kannattajiensa eteen kertomaan, miten meillä meni. Taas kuulijoille sanoitettiin, miten tämä vaalihomma nyt sitten meni ylipäätään ja kullakin puolueella erikseen.

Jossain vaiheessa vaali-iltaa nousi esiin, kuinka vaikeat ja pitkät hallitusneuvottelut on tulossa. Useaan otteeseen toistettiin, miten Petteri Orpon ja Sanna Marinin välit ovat niin vaikeat, että heidän on varmasti vaikea saada aikaiseksi yhteisymmärrystä hallitusohjelmasta. Pitkään, aivan liian pitkään tätä kelaa pyöritettiin kaikissa medioissa. Muutamassakin ohjelmassa kysyttiin valveutuneita arvauksia, kuinka kauan hallitusneuvottelut vievät. Aivan kuin neuvotteluihin käytetty aika olisi merkittävin asia hallitusohjelmasta sovittaessa.

En tiedä, kuka totuuden vaikeista hallitusneuvotteluista meille ensin kertoi, mutta toistamalla se arvio muuttui faktaksi. Tänään Petteri Orpo valittiin hallitustunnustelijaksi ja hän antoi muille eduskuntapuolueille hallitustunnustelijan kysymykset. Villi veikkaukseni on, että kysymykset on asetettu niin, että niiden avulla saadaan neuvottelukumppaneiksi muut oikeistopuolueet (PS, KD ja RKP). Yhtä villinä veikkauksena heitän, että itseasiassa hallitusneuvottelut eivät kestä kauan, joten oletettavasti Petteri Orpo saa heti alkumetreillä ensimmäisen sulan ministerihattuunsa.

Mediaan mahtuu muutama asia kerrallaan, eivätkä ne saa olla liian vaikeasti muotoiltuja. Kuopukseni näytti minulle TikTokissa ”yhden persujätkän” videon, jossa tämä nuorukainen ihmetteli, miksi kokoomus on isoin, vaikka vaalitulos värjäsi Suomen melkein kokonaan vaaleansiniseksi, ja kokoomuksella on vain naurettavan pieni pläntti etelässä. Lisäksi nuorukainen videolla ihmetteli, miten Orpo on muka pääministeri, vaikka sai niin paljon vähemmän ääniä kuin Riikka Purra. Tällaiset viestit menevät läpi helpommin kuin monimutkaiset selvitykset suhteellisesta vaalitavasta. Totuus on toisinaan toissijainen arvo ja usein liian vaikea selitettävä helposti.

Sanoilla on valtava voima, etenkin jos ne vielä osataan yhdistää merkityksiä vahvistavaan kuvaan. Sanat vaikuttavat ajatuksiin, tunteisiin ja toimintaan. Sanat luovat mielikuvia ja vaikuttavat tulkintaamme ympäröivästä maailmasta. Taitava toimittaja osaa kuljettaa vastaanottajia haluamiaan teitä, niin hyvässä kuin pahassa. Poliitikot käyttävät sanoja vaikuttaakseen ihmisten ajatuksiin ja mielipiteisiin niin vaalien alla kuin vaalien välissäkin, siitähän politiikassa on kysymys. Sanoilla ja sanavalinnoilla muokataan tulkintaa maailmasta.

Viestin lähettäjä kantaa vastuu viestin selkeydestä ja ymmärrettävyydestä. Viestintä on kuitenkin kahdensuuntainen väylä, joten myös vastaanottajalla on vastuussa sanojen ja viestien käsittelystä ja edelleen välittämisessä. Vastaanottajan pitää huomioida viestin konteksti tulkintaa tehdessään. Sanavalinnoilla ja muiden viestijöiden tavoitteiden arvailemisella rakennamme omaa todellisuuttamme, jota jaamme ympärillemme. Sanoja käyttäessämme luomme hyvää tai pahaa. Meistä jokainen voi valita, miten haluaa toimia, ja millaisten sanojen, ajatusten ja tunteiden välittäjä haluaa olla.

Leila Vasama
Kirjoittaja on SSSL:n varapuheenjohtaja

 

Kääntäjä on usein näkymätön hahmo. Tätä on alalla usein pidetty tavoitteenakin, eikä viestin välittäjän ole tarpeenkaan aina olla esillä. Hiljalleen sentään ollaan pääsemässä eroon siitä, että kirja-arvosteluissa kerrotaan ”kirjan kääntyneen suomeksi”, ja ainakin WSOY painaa jatkossa kääntäjän nimen etukanteen. Esimerkiksi tv-ohjelman kääntäjään kiinnitetään kuitenkin edelleen yleensä huomiota vasta sitten, kun katsoja huomaa – tai luulee huomaavansa – käännöksessä virheen, jota sitten suureen ääneen taivastellaan kääntäjän tyhmyyden ihmettelyn ohessa. Moni virhe ei tosiasiassa ole virhe, vaan pakon sanelema valinta, kun kaikki mahdollinen ei rajattuun ruututilaan mahdu, mutta tätä keskivertokatsoja ei näkymättömän kääntäjän tekemisistä tiedä tai tule ajatelleeksi.

Lukija ei usein näe kääntäjää, mutta ammattitaitoinen kääntäjä kyllä miettii, kenelle käännöstä kirjoittaa. Todellisuudessa oman työn vastaanottajaa ei silti monestikaan kohtaa. Eikä elävässä elämässä toisaalta yleensä törmää omiin käännöksiinsäkään. Kerran minulle tosin kävi niinkin: Etsin tietoa jostakin aiheesta käännöstä varten, ja riemastuin, kun löytyi uskottavan näköinen ja kattava lähdeteksti. Hyvän tovin sitä selailtuani ja toisen hetken omia arkistojani pengottuani totesin, että minähän sen olin kääntänyt. Tekstejä tulee ja menee; käännökset lentävät pesästä. Kaikesta ei jää kovin vahvoja muistijälkiä.

Mutta sitten ovat erikoistilanteet. Hetket, kun kammiossaan yksin kirjoittava kääntäjä pääsee niin lähelle ajankohtaisia tapahtumia, että eetterissä sinkoilevat uutiset hipovat nenänpäätä. Joitain vuosia sitten olin käännöstiimissä, jossa seurattiin muutaman intensiivisen viikon ajan laajaa kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyttä ajankohtaista tilannetta. Tilanne eli ja töitä tuli. Tiedotteita ja uutisia käännettiin pikavauhtia, ja omat käännökset levisivät suurelle lukijakunnalle pitkin maailmaa. Veikkaisin, että valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielipalveluissa oli viime talven Nato-kantojen käännösten kanssa samaan tapaan tavanomaista jännemmät paikat, kun koko maailman huomio oli Suomen päätöksessä.

Sanna Marin on joskus todennut pääministerikautensa loputtomista poikkeustilanteista, että myrskyn silmässä on rauha, jossa on hyvä keskittyä olennaiseen. Jokin tämän tyyppinen tunne liittyy myös näihin tavallista näkyvämpiin ja usein kiireellisiin käännöksiin. Oma ammattitaito ikään kuin tihenee ja tiivistyy, keskittyminen on huipussaan. Hetken ajan näkymätön kääntäjä on lähempänä kaiken keskipistettä.

 

Veera Hämäläinen

Kirjoittaja on kielenkääntäjä ja SSSL:n hallituksen jäsen.

Bob Dylanin klassikkobiisin kysymys pohtii, mihin (nuoret) miehet ovat kadonneet. Vastaukseksi tietenkin saatiin, että sotimassa ovat. Luultavasti noihin Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen toisen maailmansodan vuosina myös hieman vanhemmat olivat sotimassa, jopa minun ikäiseni seniorinuorukaiset. Oli ns. kaikenikäisten miesten paikka tämä sotiminen. Suomessa oltiin samassa rintamassa.

Tänään minua kuitenkin ihan ääneen ihmetyttää, mihin miehet ovat kadonneet. Omalla vaatimattomalla kenttäotannalla olen kaivannut miehiä ja miehen tekemisiä niissä ympyröissä, joissa vietän vapaa-aikaani. Taloyhtiön biljardiporukkaan otin osaa pitkään, mutta poliittinen ilmanala alkoi muuttua liian tunkkaiseksi, suorastaan avoimen rasistiseksi. Siispä en nykyisin harrasta taloyhtiötä muuten kuin syys- ja kevättalkoissa.

Muu elämäni on vilkasta, mutta vajaahkoa mies-näkökulmasta. Siis, että miehet ovat kaikonneet. Perskohtaista tilastoa:
– Käyn allasjumpassa ja ohjatussa seniorien kuntosalissa; miehiä viisi prosenttia. Ohjattuun jumppaan on avoin haku, ilman sukupuolikiintiöitä.

– Laulan sekakuorossa; miesten osuus kuluvana syksynä nousi peräti 20 prosenttiin! (ollut pitkään 2-5 prosenttia).

– Toimin Jyväskylässä lukuvaarina Niilo Mäki Instituutin projektissa; ennen koronaa lasten kanssa kouluilla lukevista vapaaehtoisista oli 30 prosenttia miehiä. Mutta nyt koronan jälkeen olen ainoa mies noin 30 lukuhenkilön joukossa, eli olisiko nykysaldo noin viisi prosenttia.

No, eihän se mitään jos hommat vaan hoituvat. Sekakuorossa bassostemmaa voi toki laulaa naisten taidokas porukka, mutta yleisö kuulee sen; lukuvaaria ei kukaan kaipaa kun lukumummojakin on olemassa; allasjumppa sujuu varsin hyvin ilman miehiä sillä liikkeet ovat joka tapauksessa samat niin mies- kuin naisoletetuillakin.

Silti saan kuitenkin itseni kiinni ajattelemasta missä ne miehet oikein ovat? Yhden vastauksen antaa Suomen lehdistö. Otsikoita: mies tarjosi 15-vuotiaalle kannabista ja raiskasi tämän; mies ajoi varastetulla taksilla Lahdesta Heinolaan; 38-vuotias mies pakkohoitoon, murhasi vanhempansa täysin yllättäen.

Löytyihän se suomalainen mies! Voi olla, että yleistän ihan väärin etsiessäni vastausta mihin suomalainen mies on kadonnut. Sitäpaitsi voi olla, että liikun ihan väärissä porukoissa. Jos pyörisin kiekko-otteluissa, olisin varmaan enemmistössä 90 % voimin, samoin Jyväskylän Suurajoissa. Baareissa ruutu-urheilua seuraamassa luultavasti sama tilanne.

Jälkisanat: eihän se mieskato minua tietenkään vaivaa, eikä etenkään estä jatkamasta valitsemallani vähämiehisellä uralla. Voinhan helposti täyttää viiden tai kymmenen miehen aukon luisevalla olemuksellani vesijumppa-altaassa. Tiedän ja etsin, jossain ne miehet kuitenkin ovat, ne miehet jotka voisivat olla rinnallani kuoron bassorintamassa tai avaamassa Tatu ja Patu -kirjaa maahanmuuttajataustaisen Obin kanssa. Luotan, että kyllä ne vielä joskus tulevat esiin, osaavina miehinä.

Hannu Tuovinen

Kirjoittaja on eläkeläistoimittaja, SSSL:n hallituksen jäsen