Kolumni

Kun Wärtsilä Meriteollisuus meni konkurssiin syksyllä 1989, intoutui iskelmätaiteen suurmies Vexi Salmi riimittelemään rallin, jonka kertosäe kuului ”Hurraa me teemme laivoja, käyttämättä aivoja”. Halusin kunnioittaa miehen muistoa yllä olevalla sovituksella. Salmen kuolemasta tuli syyskuussa viisi vuotta. Olisi pilkkalaulun aiheita runsaasti vieläkin, jos elossa olisi. Viimeisimmät aiheet ovat taas antaneet Perussuomalaisten luovat jäsenet. Nomen est omen. Puolueen nimen käytetty lyhennys PS tarkoittaa myös sanaa ”posts kriptum” eli jälkikirjoitus. Niitä tulee melkein aina, kun perussuomalainen koettaa olla sarkastinen, fiksu tai hauska.

Nyt joulun aluksen revohka syntyi, kun muutama kansanedustaja ja euroedustaja äityi antamaan kruununsa menettäneelle missille tukea naamaansa vääntelemällä ja silmäkulmiaan venyttelemällä. Leikittiin aasialaisia. Ei missiparka tiennyt, mitä tapahtuu, kun illanistujaisissa kaveri dumppaa hauskana pitämänsä kuvan sosiaaliseen mediaan. Tuultahan hölmöys aina on tupannut ottamaan, varsinkin sellaisen porukan piirissä, jossa eetos ja paikallaan pyörivä levy kailottaa, että ”enää ei saa sanoa mitään ja kaikesta loukkaannutaan”. Alkoi kiivas naamojen vääntely ikään kuin tuen osoituksena. Näin pienemmästä typeryydestä tuli isompi typeryys. Ja vanhan kansan sanontahan oli, että huono kello kauas kuuluu. Paikkansa pitää.

Anteeksi on pyydetty naama vaihteeksi taas vakavana, mutta kyllä maailmaan anteeksipyytelyjä mahtuu. Sitten voidaankin taas jatkaa hallitusyhteistyötä eteenpäin, koska kaikkihan perustellaan sillä, että maassa on talouskriisi, Suomi kahlaa veloissa ja puolustustakin pitää rakentaa. Mitä siis siitä, jos yhden hallituspuolueen edustajat parlamentissa ja europarlamentissa ja kuntien ja kaupunkien valtuustoissa vääntelevät naamojaan kuin höppänät ja päästävät suistaan ruokottomuuksia. Sosiaalisen median päästöihin en edes puutu, koska ilmansuojelulainsäädäntö ei siihen ulotu – ja kaikkeahan voi taas pyytää anteeksi.

Kun itse olen sanan vanhassa merkityksessä sellainen perussuomalainen, jonka kotikasvatuksessakin opetettiin, että ihmisten ulkonäköön, uskontoon, sukupuoleen tai kansallisuuteen ei kohdisteta pilkkaa, niin minun on perin vaikeaa sanoa, kumpi minua tässäkin hölmöilyssä enemmän kiusaa: tyhmyys vai moukkamaisuus.

Helpostihan asia kuitataan sillä lailla, että ennen tehtiin ihan televisioviihdettä hulluttelemalla joidenkin ihmisryhmien kustannuksella, mutta ei se pilkan kohteista koskaan ole hauskalta tuntunut. Toisaalta, jos minä jään kiinni vaikka näpistyksestä, niin ei puolustuksena päde se, että onhan niitä muitakin näpistelijöitä. Kansanedustajilta ja luottamustehtävissä olevilta nyt voisi sen vanhanaikaisen kasvatuksen ja oppikoulun ensimmäisen luokan yhteiskuntaopin tuntien opetuksen mukaan odottaa sivistyneempää ja järkevämpää toimintaa ja suhtautumista asioihin. Vaan taitavat nekin opit jääneen jo vanhentuneiksi. Poliittista meriittiä saadaan tyhmyydellä, moukkamaisuudella ja ilkeydellä. Kaikestahan selvitään sillä, että ollaan pyytävinään anteeksi.

En useinkaan vertaile kotimaatani muihin maihin, mutta pakostakin kummastelen, miten helposti monen sivistysmaan ministerit ja edustajat pyytävät eroa tyrittyään kunnolla. Sen sijaan pääminsteri hyssyttelee ja hissuttelee hallituskumppanipuolueen hölmöilyjä ja esittää katteettomia ja halpahintaisia anteeksipyyntöjä kuin papukaija. Lieneekö ottanut mallia eräästä surullisenkuuluisasta vaali-illasta. Tulee nimittäin jo mieleen, että pääministeri voisi kohta aloittaa kaikissa julkisissa tilaisuuksissa puheensa: ”Aivan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi…”

Siteeraisin jo edesmennyttä presidentti Urho Kekkosta, joka lausui suoraan paljon kuvaavat sanat: ”Te saatanan tunarit”. Tuolloisen itsesensuurin aikana saatana korvattiin julkisuudessa sanalla ”onnettomat”. Itseään Kekkostakin siis modifioitiin, koska sielunvihollisen nimen käyttäminen presidentin puheissa ja kirjeissä katsottiin sopimattomaksi.

Sosialidemokraattien tulee kajauttaa ilmoille vanha julistuksensa: ”Jo riittää!” Tuolloin tehtiin loppua kommunistien öykkäröinnistä ja yhteiskuntarauhan horjuttamisesta. Nyt ei myöskään ole hyssyttelyn ja hissuttelun aika. Nyt ei ole aika kompromisseille tai hiljaisuudelle. Linja pitää tehdä selväksi oletetuille ja pois suljetuille tulevaisuuden hallintokumppaneille. On täysin harhaista kuvitella, että nyt vinoutuva poliiittinen kulttuuri oikenisi jotenkin itsestään tai papukaijamaisilla pahoittelurituaaleilla.

Jo riittää!

Jaakko Ojanne
Toimittaja ja käsikirjoittaja

SSSL:n foorumissa Valkeakoskella 25.7.2025 pohdittiin, miten käy totuuden, kun tekoäly ja valeuutiset ohjaavat tiedonvälitystä. Keskustelemassa olivat Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Hiski Haukkala, kansanedustaja Timo Harakka ja HS:n säätiön yliasiamies Laura Saarikoski. Tässä kolumnissa Riitta Salasto tiivistää tärkeimmät nostonsa keskustelusta.

Tekoälyn aikanakin tiedonvälityksessä ja uutisten seuraamisessa on kyse ihmisten tekemistä valinnoista ja ajankäytöstä.

Ihmisten ajankäyttö on puntarissa. Saamme tietoa nopeasti klikkaamalla ja se on tätä päivää. Samalla jokainen klikkaus tai klikkaamatta jättäminen merkitsee. Nuoret ovat klikkauksen mestareita ja he seuraavat paljon kansainvälistä digitietoa. Jos klikkausten määrä on median mittari, on kysyttävä, onko tämä oikea tapa arvottaa sisältöjä?

Lukijoiden mielenkiinto on helposti juoruissa, seksissä tai väkivallassa. Juttuaiheissa häviäjiä ovat aiheet, jotka eivät kiinnosta massoja tai joiden seuraajat eivät ole digikansalaisia. Tiedon jäsentäminen ja olennaisen erottaminen epäolennaisesta jää lukijan vastuulle.

Tekoäly ja digitaalinen murros muuttavat myös tiedonvälityksen ammatteja ja ansaintamahdollisuuksia, toimitusorganisaatiota, lukijasuhteita ja sisältöjä. Tekoälyllä tuotetut sisällöt vievät elintilaa perinteiseltä medialta. Uutisointi on kaiken aikaa haastavampaa. Dis- ja misinformaatiolla¹ ja tutkitun tiedon kyseenalaistamisella pyritään horjuttamaan yhteiskuntajärjestystä. Sensaatiouutiset menestyvät.

Yleisradio tavoittaa vielä Ruuhka-Suomen ulkopuolellekin jäävät alueet ja pitää kiinni lakisääteisestä julkisen palvelun tehtävästään. On kysymys suurista asioista: luottamuksesta yhteiskunnan elintilaan ja demokratiaan. Tämän panelistit nostavat valopilkkuna.

Muita valopilkkuja:

Tekoälystä saattaa median murroksessa olla hyötyäkin. Kehittyvien kieliohjelmien ansiosta kielirajat katoavat. Suomen kieli tosin on ehkä ongelma.

Ammattilaiset ja perehtyneet kirjoittajat voivat pitää laatutasoa yllä – jäsentyneelle journalismille on tilausta kaoottisessa maailmassa.

USA:ssa epäluotettavien medioiden määrä lisääntyy. Katsottiin, että Suomessa eletään vielä suhteellisen turvallisessa kentässä.

Voidaan verrata USA:n kalliista terveydenhuoltoa Suomeen ja kotimaamme voittaa tässäkin – sotepuolen ongelmista huolimatta.

Julkisen sanan neuvosto on myös haasteiden edessä. On pohdittava uutta tapaa hallita median kenttää. Katsottiin, että tieteen puolella Suomessa on vielä suhteellisen terve keskusteluympäristö, vaikka mediassa onkin havaittavissa asiantuntemuksen kuolemaa.

Median on pakko tarkastella omaa toimintaansa ja tavoittaa nuoret

Suomen Akatemian hankekuvauksista käyty keskustelu ei välttämättä ole aina rationaalista – eikä edes oikeaa keskustelua. Ei anneta epäluotettavuuden vallata alaa. Julkinen talous on murrosta, uutta tapaa toimia. Politiikan muutos on 180 astetta. On pidettävä yllä yhteistä käsitystä säädyllisyydestä. Mikä on pahaa, mikä hyvää?

Euroopan itsenäisyyttä sivuttiin ja sen velvollisuutta pitää yllä hyvinvointivaltioita, jolla on painava itseisarvonsa. Mielenkiintoisen keskustelun päättyessä kuulijat kokivat varmasti saaneensa tietoa, mutta myös kotiläksyä. Siirtyykö vastuu liian helposti ihmiseltä koneelle? Vastuu on kohdistettava kehittäjiin, käyttäjiin ja järjestelmien ylläpitäjiin, edellyttäen kylläkin uudenlaista normistoa.

Riitta Salasto

---

¹  Disinformaatio on tarkoituksellisesti levitettyä väärää tietoa, jonka tavoitteena on vaikuttaa ihmisiin ja heidän ajatteluunsa (esimerkiksi valtiollinen propaganda). Misinformaatiokin on väärää tietoa, mutta sitä levitetään vahingossa (esimerkiksi virheellistä tietoa sisältävän uutisen jakaminen).

Modernin journalismin murros tekoälyn aikakaudella

Tekoäly (AI) on viime vuosina mullistanut monia aloja, eikä journalismi ole poikkeus. Toimittajan työ, joka perinteisesti on perustunut tiedonhankintaan, analysointiin ja sisällön tuottamiseen, kohtaa nyt uusia mahdollisuuksia ja haasteita tekoälyn kehittyessä. Sananlaskun sanoin: ”Maailma muuttuu Eskoseni”, ja tämä muutos näkyy myös toimituksissa.

Pyysin tekoälyä (Copilot) kirjoittamaan jutun sitä, miten tekoäly vaikuttaa toimittajien työhön. Edellä oleva on tekoälyn tuottamaa tekstiä. Samoin alaotsikko. Tekoälyn artikkeli korosti myös mm. nopeutta ja kykyä käsitellä valtavia tietomassoja ja toimittajan mahdollisuuksia paneutua aiheeseen syvällisemmin.

Esille nousi myös tekoälyn epäluotettavuus. Jos tarkkoja ollaan, niin sitaatti Aleksis Kiven Nummisuutareista kuuluu ”Niin maailma muuttuu, Eskoni”. Onko tällä mitään väliä? On sillä. Kun puhutellaan Eskoa, niin sanat on suunnattu aikuiselle, kun käytetään muotoa Eskoseni, niin puhuttelun kohde on vähemmän varteenotettava, jolle viisaampi jakaa viisauttaan.

Ehkä pikkujuttu. Mutta kun pikkujuttuja on paljon, niin niistä tulee iso juttu.

Oma kokemus 1. Olen monien muiden lailla hyödyntänyt tekoälyä työssäni. Ensimmäisen kerran tein niin joitakin vuosia sitten, kun kirjoitin artikkelin maantieliikenteen päästökaupasta. Artikkelin parissa taisi mennä pari työpäivää. Kun juttu oli valmis, pyysin aiheesta artikkelin tekoälyltä. Sain sen saman tien. Päälisin puolin se oli hyvä. Koska olin perehtynyt aiheeseen, löysin siitä muutamia virheitä ja puutteita. Luetutin tekoälyn artikkelin myös muutamilla tutuilla. Heistä se oli hyvä. Ensimmäisiä ajatuksiani oli, että miksi kukaan maksaisi kahden päivän työstä, jos se saa muutamassa minuutissa, sanotaanko vaikka että ”riittävän hyvän” jutun? Uskallan väittää, että tällaisia tahoja on.

Kokemus 2. Tein erään ammattiliiton 100-vuotishistorian 20 vuotta sitten. Nyt saan tehdä liiton lehteen artikkelisarjan aiheesta. Uteliaisuuttani pyysin tekoälyltä artikkelin liiton perustamisesta. Sain nopeasti ihan hyväntuntuisen jutun. Ensimmäinen ajatus oli, että ei saatana. Mihin minua tai muita kaltaisiani enää tarvitaan?

Järkytyksestä toivuttuani näin asian vähän kuin tekoäly. Voisin syventää aihetta, etsiä särmiä ja lyödä tekoäly laudalta. Minulla pitäisi olla siihen mahdollisuudet, sillä olin tehnyt liitosta yli 500-sivuisen kirjan. Olinhan lisäksi luova tyyppi. Kolmas reaktioni oli ihan vanhanaikainen ketutus. Tekoäly ei maininnut minua tai teostani jutun lähteissä, vaan nootitti tiedot liiton sivuille.

Saunan lauteilla. Keskustelin Turun avantouimareiden saunalla tietotekniikan asiantuntijan kanssa tekoälyn vaikutuksista. Hän sanoi, että koodareita tarvitaan jatkossakin tarkistamaan, että tekoälyn kirjoittama koodi on oikein. Sanoin että sama journalismissa. Faktat pitää tarkistaa. Lisäksi juttua voi ja pitääkin syventää ja särmätä sen näkökantoja.

Jos koodi on kirjoitettu väärin, niin järjestelmä ei toimi ainakaan toivotulla tavalla. Jos media vääristää totuutta, niin avoin, liberaali ja demokraattinen yhteiskunta on pahassa pulassa.

Dilemma. Jotta ennustukset tekoälyn avaamista journalistisista mahdollisuuksia voisivat toteutua, pitäisi olla riittävästi journalisteja, jotka niitä toteuttavat ja heillä resursseja tehdä työnsä hyvin.

Niin maailma voi muuttua, Eskoni.

 Arto Jokela

 

 

 

Suurten medioiden päätoimittajille maksetaan muhkeaa liksaa, koska heillä on harteillaan valtava vastuu, eikö vain?

Ei. Heille maksetaan muhkeaa liksaa siitä huolimatta, että heidän johtamiensa viestimien sisällöstä vastaavat aivan muut ihmiset, tarkemmin sanoen päätoimittajien alaiset. Tämä asiaintila on kirjattu sananvapauslakiin, jota tulkittiin hiljattain Helsingin Sanomia koskevassa ns. Viestikoekeskuksen tapauksessa.

Jokaisella säännöllisesti ilmestyvällä julkaisulla ja verkkojulkaisulla on lain mukaan oltava vastaava toimittaja, jonka tittelinä voi hyvin olla vaikkapa päätoimittaja. Vastaavalle toimittajalle on laissa asetettu tiukat kelpoisuusehdot: hänen on oltava 15 vuotta täyttänyt henkilö, joka ei ole konkurssissa, ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Suomen eturivin medioiden päätoimittajat ovat kautta historian täyttäneet nämä vaatimukset liput liehuen.

Vastaavan toimittajan tehtävänä on johtaa ja valvoa toimitustyötä sekä päättää julkaisun tai ohjelman sisällöstä. Oikeudellista vastuuta julkaisun sisällöstä hänellä ei kuitenkaan ole, ellei hän ole tahallaan tai huolimattomuudesta olennaisesti laiminlyönyt velvollisuuksiaan niin, että tämä on ollut omiaan myötävaikuttamaan viestin sisältöön perustuvan rikoksen toteutumiseen.

***

Päätoimittajan rikosvastuu voi siis käytännössä perustua vain siihen, että hän on joko tahallaan tehnyt rikoksen tai karkeasti laiminlyönyt velvollisuuksiaan. Toimittajilla, kuvaajilla tai heidän esihenkilöillään tällaista vastuun rajoitusta ei laissa ole. Onkohan Journalistiliitto ollut lainkaan hereillä tätä säännöstä valmisteltaessa? Päätoimittajien yhdistys ainakin on ollut valppaana.

Viestikoekeskuksen jutussa hovioikeus tuomitsi heinäkuun alussa kaksi HS:n toimittajaa rangaistuksiin turvallisuussalaisuuden paljastamisesta. Päätekijänä pidetylle toimittajalle tuomittiin neljä kuukautta ehdollista vankeutta ja pienemmällä työpanoksella mukana olleelle journalistille sakkoja.

Syytettä ajanut apulaisvaltakunnansyyttäjä ei vaatinut rangaistusta silloiselle päätoimittajalle Kaius Niemelle, koska ei löytynyt näyttöä siitä, että Niemi olisi tiennyt artikkelista ennen sen julkaisua. Niemi puolestaan myönsi olleensa julkaisupäätöksen tekoaikana työpaikallaan, mutta ei suostunut kertomaan, ketkä olivat päättäneet kyseisen jutun julkaisemisesta.

RISTO PAANANEN

Kirjoittaja on media-alalla toimiva yrittäjä.

Suomen Elintarviketyöläisten Liiton (SEL) työtaistelun uutisointi on käsitellyt lähinnä sitä, milloin ja ketkä ovat lakossa, ja riittääkö kaupoissa makkaraa, kaljaa, leipää ja muita peruselintarvikkeita. Myös kauppiaita ja asiakkaita on päässyt kertomaan huoliaan lakon vaikutuksista.

Harvemmin on kerrottu, miksi elintarvikeala lakkoilee. Hesarissa on muistaakseni viitattu työaikoihin ja yhdessä Ylen uutislähetyksessä liiton aktiivi (tai oliko heitä 2 tai 3?) pääsi lyhyesti kertomaan, mitä työnantajan vaatimukset heille merkitsevät. Kun taustoja ei ole avattu, niin lakon perussyyt jäivät jokseenkin epäselviksi. Heppoiseksi on jäänyt myös seuraamieni Uuden jutun ja Turun Sanomien anti näiltä osin. Parhaiten ovat mielestäni pärjänneet Demokraatti ja Kansan Uutiset. Niiden levikki, ja samalla vaikutus, on kuitenkin valitettavan vähäinen.

Kun jatkossa puhun mediasta, tarkoitan lähinnä Hesaria, Turun Sanomia ja Ylen uutisia. Olisin kaivannut niiltä selkeää tietoa siitä, miksi elintarviketyöläiset lakkoilevat. Siis journalistista juttua lakon syistä. Otsikko olisi voinut olla vaikka Miksi elintarviketyöntekijät ovat lakossa? Tietoa toki löytyy, esimerkiksi SEL:n sivuilta. Jos aihe kiinnostaa, niin Elintae-lehden pääkirjoituksesta https://www.selry.fi/blogi/puolustamme-tyoehtojamme/ on hyvä aloittaa. Jutusta löytyy linkkejä eteenpäin.

Työtaistelun perussyy on työnantajan vaatimus työehtosopimuksen heikennyksistä. Erityisesti se kohdistuu työaikoihin. Työnantaja haluaa lisää joustoja. Toteutuessaan vaatimukset laskisivat myös ansiota. Siis lisää joustoja ja pienempää palkkaa. Yhtään tähän viittaavaa otsikkoa en muista nähneeni.

Nyt media, kuten usein muulloinkin, raapaisee pintaa ja jättää ay-liikkeen näkemykset vähälle huomiolle. Koska asiat nyt kuitenkin ovat miten ovat, eikä voivottelu auta, niin jotain pitäisi tehdä. Katseeni tässä kääntyy ay-liikkeen suuntaan: ainakin SAK:n liittojen pitäisi omissa kanavissaan kertoa, miksi ja minkä puolesta naapuri tappelee. Ei olisi iso homma, eikä edes kustannuskysymys, kun matskua liitoissa joka tapauksessa tuotetaan. Päävastuun tästä laittaisin SAK:lle, jonka pitäisi tämä koordinoida ja sanoa riittävän painokkaasti, että näin myös tehdään.

Viestinnällistä yhteistyötä ay-liikkeen olisi aiheellista muutenkin kehittää.

Tässä ollaan oikeasti isojen asioiden äärellä. Asiaa voi ajatella esimerkiksi dominoteorian kautta. Yksi menetys johtaa toiseen jne. Tai sitten solidaarisuuden: on helpompi olla solidaarinen, jos tietää, mistä on kysymys. Ja onhan tieto valtaa.

 

ARTO JOKELA
arto.jokela@gmail.com

 

Mielipidemittaukset ovat lupailleet sosialidemokraateille vaalivoittoa pian käytävissä kunta- ja aluevaaleissa. Näyttäisi selvältä, että demarit voittavat vaalit – ainakin edellisiin vaaleihin verrattuina. Sen sijaan SDP saa tehdä hartiavoimin töitä selvitäkseen molempien vaalien ykköseksi.

Toistaiseksi demareiden kannattaa siis unohtaa kannatusmittaukset, jotka ovat povanneet SDP:lle yli 24 prosentin kannatusta – eduskuntavaaleissa. Se luku tuskin tulee toteutumaan näissä vaaleissa. Tuorein Ylen mittaus lupaili kunta- ja aluevaaleihin maltillisempia lukuja, jos toki demarit olivat kärkipaikoilla sielläkin. Kuntavaaleissa marginaali on kuitenkin kokoomukseen nähden vain yhden prosenttiyksikön luokkaa. Se on kiinni otettavissa.

Toki SDP:llä on kunta- ja aluevaaleihin käytäessä vahva valttikortti puolellaan, ja se on nykyinen sinimusta hallitus. Vaikka eri vaaleista onkin kysymys, se on tehnyt parasta vaalityötä koko oppositiolle. Näillä näkymin siitä hyötyisivät muut paitsi vihreät ja Liike Nyt.

ooo

On hyvä muistaa, että mielipidemittaukset eivät ole vaalitulos. Edessä on vielä monta muuttujaa. Suurin niistä on kenties raha. Kokoomus pistää puolueista ylivoimaisesti eniten rahaa vaaleihin. Kun perussuomalaisten rahat eivät hupene järjestötoimintaan ja painettuihin lehtiin, heilläkin on aina heittää yli miljoona euroa vaaleihin. Näihin puolueisiin verrattuna SDP:n rahat ovat silakoita joulukaloiksi.

On selvää, että erityisesti suurissa kaupungeissa kokoomuksen ehdokkailla riittää omaa tai lahjarahaa, millä mällätä. Vaalimainonnan merkitystä ei kiistä kukaan.

Persuille nämä vaalit eivät ole sinällään kovin tärkeät muuta kuin jonkinlaisen itsetunnon kannalta. Aiemmissakaan alue- ja kuntavaaleissa puolue ei ole pärjännyt, eikä persuilla ole hinkua päästä aluevaaleissa päättämään terveydenhuollon asioista, kun puolueen puheenjohtaja on ensin tehnyt valtiovarainministerinä parhaansa soterahojen kuristamiseksi. Paljon kertoo, että jo persujen ehdokashankinta onnistui surkeasti.

Kuntavaaleissa keskusta veti vähemmän yllättäen ehdokkaita selvästi eniten listoilleen. Kepukin kärsii ajan ilmiöstä, jossa jäsenistö ikääntyy eikä enää herkästi lähde ehdolle. Ehdokasmäärä tippui liki parilla tuhannella. Demarit pärjäsivät sikäli paremmin, että pudotusta tuli vain puolen tuhannen verran, ja aluevaaleissa puolueella on ehdokkaita eniten.

ooo

Vaaleissa on rahan lisäksi muitakin muuttujia. Äänestysprosentti heiluttelee loppulukemia, ja jos korkea äänestysprosentti on viime aikoina suosinut persuja, niin näissä vaaleissa tuskin tuo luku tuskin nousee kovin korkeaksi. Jos äänestäjät eivät vaivaudu käyttämään kansalaisoikeuttaan, se taas perinteisesti suosii kokoomusta, jonka äänestäjät ovat varmimpia uurnalla kävijöitä. Voisi kuvitella myös keskustan myötätuulen vauhdittavan isäntämiehiä äänestämään.

Yksi mielenkiintoinen kysymys on, kuinka epäonnistuneen hallituspolitiikan protesti realisoituu ääniksi. Eurovaaleissa nähtiin, että ruotsinkieliset murjottivat puolueen persuyhteistyötä gallupeissa, mutta sitten totuuden hetkellä he menivät kuitenkin äänestämään RKP:tä.

On vielä yksi iso tekijä. Kansalaiset odottavat koittavissa vaalitenteissä SDP:n puheenjohtajalta Antti Lindtmanilta kenties sellaisia lupauksia, joita hän ei voi yksinkertaisesti antaa. Epävarmat ajat, hallituksen surkeasti onnistunut työllisyyspolitiikka ja talouden kurimus synnyttävät yhtälön, jossa kaiken voi tehdä reilummin, mutta silti niukkuutta jakaen.

JUKKA HALONEN

 

 

 

Osallistuin SDP:n Tulevaisuusfoorumiin Kestävää tulevaisuutta rakentamassa maaliskuun alussa. Tilaisuudessa Paasitornissa oli paikalla 350 eri poliittisen ohjelmatyön työryhmiin osallistujaa, vieraita myös EU:n parlamentista. Työryhmäni on Kaupungit, alueet ja elinvoima. Ohjelmatyö kestää pari vuotta. Luennot eri työryhmissä olivat maan huippua ja saimme tulevaisuuteen luotaavaa hyvää tietoa, mutta myös huolestuimme demokratian tilasta. Suomen hallitus on leikkaamassa heikompi osaisilta ja myös hiilineutraalisuutta edistäviä määrärahoja.

Yhteiskunnan kaupungistuessa koko yhteiskunta muuttui. On kuitenkin yritettävä pitää eri alueet Suomessa elinvoimaisina. Kunnallisia päättäjiä askarruttavat monet tekijät. Itärajan sulkeminen on muuttanut itäisen Suomen aseman. Siellä on myös tuhansia venäläisomistuksessa olevia kiinteistöjä, joiden tulevaisuus on puntarissa. Länsirannikolla luotetaan ulkomaisiin investointeihin, joista esimerkiksi Kaskisen pienessä kaupungissa Metsä Botnia ei toteuta taivekartonkitehdasta, koska investointia suunnitellaan Ruotsiin. Teräsyhtiö SSAB:n päätös rakentaa fossiilivapaa tuotantolaitos Luulajaan Ruotsiin Raahen sijasta on pettymys Suomelle ja Suomen ilmastotavoitteille. Vihreä siirtymä lupaa Suomelle työtä, mutta moni hanke on kuitenkin vaiheessa, kuten Vaasassa akkuteollisuuden odottaminen.

ooo

Asumisen ja yhteiskunnan muutos:
-Asumistaso nousi 1960–1970 luvuilla. Jääkaappi saatiin jokaiseen kotiin. Työllisyys ja palvelut olivat nousussa. Hyvinvointialueiden rakentamisen oli vauhdissa. Samalla ajatus paikallisesta elämäntavasta oli vahva. Yleinen elintaso nousi, nähtiin kaupan ja kulutuksen muutos. Lähiöt eivät riittäneet kaikille. Esimerkiksi Vantaan Koivukylässä enemmistö asukkaista oli lapsiperheitä, tällä hetkellä yksinasuvat muodostavat enemmistön. Kasvua on maahanmuuttaja-asukkaista. Liikkuminen muuttui ja autoistuminen toi automarketit pysyvästi, kertoo kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara.

Mari Vaattovaara peräänkuuluttaa jokerikortteja kaupunkisuunnittelupöytään. Sosiaalinen järjestys ja monikulttuurisuus on otettava huomioon, toisen sukupolven maahanmuutto ja uskonnon merkitys. Lähiöiden tulevaisuus määräytyy osana laajenevaa seudullista valikoimaa. Laadusta tulee oikeastaan kaikki, ja on ymmärrettävä paremmin viheralueiden merkitys lähellä asumista.

-Nyt muuttuu paljon asioita ja niiden tulevaisuuden yhteisvaikutusta on vaikea tietää. Nyt taistelee kaksi suurta linjaa: Millainen tulee olemaan markkinoiden ja yhteiskunnan tasapaino? Kuinka paljon jätetään ratkaisuista markkinoiden hoidettavaksi ja kuinka paljon yhteiskunnan tehtäväksi. Ääripäässä kaupunki ja asuminen näyttäytyvät ihan erilaisina, kertoo Vantaan kaupungin suunnittelujohtaja Tarja Laine, emerita, kun olen hänen kanssaan yhteyksissä.

Asuntomarkkinat ovat jäässä ja on hyvä aika pohtia uusia tuulia yhdyskuntasuunnitteluun. Kunnilla on runsaasti korjausvelkaa, sote-uudistus on muuttanut kunnan päätöksentekorakenteita myös talotoimessa, jossa ei ehkä ole pysytty aivan mukana. Hoiva-asumisesta vastaavat hyvinvointialueet. Kunnat saattavat laittaa myyntiin ARA-rahoitteisia taloja, jolloin myydäänkin ehkä korjausvelkaa, jota kukaan ei osta.

Hyviä esimerkkejä onnistuneista uusista asuntoalueista toki löytyy, kuten ARA-päivässä tammikuussa esiteltiin. Esimerkkeinä Järvenpään uusi sosiaali- ja terveyskeskus JUST ja Mäntymäen asuntoalue Turussa, jolle myönnettiin ARA-neliöt palkinto. Alue on vanhan purkamisen ja uudisrakentamisen hyvä pilotti. Aina ei näin ole. Osallisuuden toteutumisella on tärkeä merkitys asumisen viihtyisyyden ja yhteisöllisyyden varmistamisessa.

Kaupunginvaltuustojen päätösvaltaa on delegoitu useissa kunnissa kaupunginhallitukselle, ja hallintokunnat ovat yhä itsenäisempiä omassa rahankäytössään. Demokratia on siirtynyt kauemmaksi asukkailta. Palvelukunta-ajatteluun ei saakaan liikaa nojata? Tulosvastuulla ei välttämättä ole rinnastusta kunnalliseen itsehallintoon. Tulevaisuusfoorumi ei välttämättä tarjonnut vastauksia – ajatuksia kyllä kestävän yhteiskunnan rakentamiseen ja ohjelmatyö jatkuu.

Vähemmän, reilummin, tehokkaammin? Pelisääntöinä yhteydet yhteiskuntaan ja sosiaalinen yhteys.

Riitta Salasto

Presidentinvaalit on käyty, ja Alexander Stubb on seuraava tasavallan presidentti. Toisen kierroksen kilpajuoksu meni yllättävän tiukaksi. Pekka Haavisto antoi Stubbille kovan vastuksen.

Sosialidemokraateille käyty presidentinvaali ei ollut todellakaan menestys. Jutta Urpilaisen saamaa 4,3 prosentin kannatusta ensimmäisellä kierroksella ei voi mitenkään kääntää onnistumiseksi.

Pika-analyysejä on jo tehty, ja niiden johtopäätökset ovat olleet osin odotettujakin. On syytetty aikapulaa ja demariäänestäjien tottumusta Haaviston äänestämiseen. Aiheellisesti se kolmas selitys on ollut taktinen äänestäminen.

Pettyneet ovat hakeneet syytä myös puolueesta. On kuulunut soraääniä, että Jutta olisi jätetty yksin. Samoin Sanna Marinin näkymätön rooli on harmittanut. Katkera kalkki on purettava johonkin, vaikka siihen ei olisi perusteitakaan. Parempi kysymyksenasettelu olisi, miksi Marin ei nostanut haluamaansa presidenttiehdokasta omaan hallitukseensa Brysselistä hyvissä ajoin.

ooo

EU-komissaari Urpilainen lähti alun alkaen epäkiitolliseen tehtävään. Mielipidemittaukset eivät luvanneet SDP:n ehdokkaalle maireita kannatuslukuja, peli näytti selvältä jo kaukaa.

Urpilaiselle tuli kuitenkin hetkensä, momentum. Se syntyi myöhäisen kehään hyppäämisen ja Haaviston lausuntojen takia. Kaikki muut ehdokkaat olivat kuluttaneet jo kasvojaan loputtomissa vaalitenteissä. Haaviston kampanja pelasi uhkapeliä, kun ehdokas julisti, ettei hän ollut yhtään punainen.

Tuoreelle ehdokkaalle oli siis tilaa, ja mediakin halusi tapansa mukaan vauhdittaa myötätuulella jännityksen ja mielenkiinnon palautumista selvältä näyttäneeseen asetelmaan.

Alku toimi. Ehdokas vakuutti omansa SDP:n puoluevaltuustossa, jossa hänen ehdokkuutensa vahvistettiin.

Voidaan vielä sanoa, että ehdokasjoukossa Urpilaisen ei tarvinnut hävetä. Hän oli komissaarin tehtävissään toiminut vuosikaudet kansainvälisillä kentillä. Urpilainen saattoi luetella loputtomiin valtionjohtajia, joiden kanssa hän oli henkilökohtaisesti keskustellut.

Sen sijaan jo lähdössä saattoi kyseenalaistaa Urpilaisen pääviestin. “Ketään ei jätetä” ei varsinaisesti kuulunut presidentin toimialaan ulkopolitiikan johtajana. Lopputuloksen jälkeen voi sanoa, että se ei toiminut.

Avauksessa heiluteltiin myös naiskorttia ja toisteltiin lasikattojen rikkomista. Tähän teemaan palattiin jälleen kampanjan loppupuolella.

ooo

Vaikka Urpilaisen kehään tulo onnistui, sitten ehdokas katosi maakuntiin kiertämään. Vierestä katsoen vaikuttaisi, ettei viestiä koskaan jalostettu loppuun. Presidentinvaaleja ei voiteta markettien edessä, ne voitetaan mediassa ja vaalitenteissä.

Ensimmäinen iskun paikka olisi ollut Ilta-Sanomien vaalitentissä 13. joulukuuta. Siinä Urpilainen oli tasaisen hyvä, mutta ei loistelias. Hän puhui osaavasti isoista turvallisuuspoliittista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja globaalin etelän kehityksen edellytyksistä. Urpilainen korosti yhteiskunnan eheyden tärkeyttä. Hän totesi, että Euroopan on otettava nykyistä enemmän vastuuta puolustuksesta ja Ukrainaa pitää tukea.

Myötätuulta riitti sen verran, että Urpilaisen kannatus nousi mielipidemittauksessa kolmesta seitsemään prosenttiin. Se lupasi hyvää, joskin nousua olisi saanut heti olla enemmän. Kuitenkin jo seuraavassa, joulukuun mittauksessa, kannatus oli kääntynyt taas laskuun. Etsikkoaika oli karannut.

Viimeinen isku tuli, kun viimeiset mittaukset lupasivat Jussi Halla-aholle voimakasta nousua. Siinä vaiheessa oli selvää, että loput äänet jakautuisivat mielipidemittausten kärkiehdokkaille.

ooo

Toinen kierros kulki maltillisesti, ehkäpä jopa tylsästi. Molemmat ehdokkaat varmistelivat omia ääniään, mitä nyt Stubb voitti sapelinkalistelussa. Suurin erimielisyys tuntui hupaisasti syntyvän siitä, vastaisiko ehdokas tultuaan valituksi Vladimir Putinin onnittelusoittoon.

Mitä presidentinvaaleista jäi käteen? SDP:lle ainakin se oppi, että presidenttikilpa on maraton eikä pikajuoksu. Politiikan kliseinen sanasto sai täydennystä kahdesta ilmaisusta: “Ajattelen niin, että” ja “Pointti”.

Vielä kampanja-aikana korostui poikkeuksellisen vahvasti presidentin arvojohtajuus. Perustuslaki ei unilukkariutta tunne, nyt se ikään kuin sisään kirjoitettiin presidentin toimenkuvaan.

Jukka Halonen

Englannin pääministeri Neville Chamberlain (1869­-1940) palasi kotimaahansa huiskutellen paperia, jonka piti taata rauha heidän eliniäkseen., ”peace for our time”. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että jos pääministeri olisi puhunut yksikössä, olisi julistus pitänyt melkein paikkansa. Syöpä vei Chamberlainin 1940. Euroopassa sen sijaan roihusi toiseksi maailmansodaksi kutsuttu ennen näkemätön teurastus, jonka sivutuotteena sikisi – ei ehkä mittaluokaltaan, mutta systemaattisuudeltaan – ennen näkemätön kansanmurhateollisuus, holocaust. Noin kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin. Kaikkiaan tapettiin ehkä 19 miljoonaa systeemiin sopimatonta tai sitä vastustavaa ihmistä. Toisessa maailmansodassa menehtyi noin 62 miljoonaa ihmistä. Valtakunnankansleri Adolf Hitler (1889-1945) oli niitä miehiä, jotka helposti ottivat kaikki tekemänsä lupaukset ja sopimukset uudelleentarkastelun kohteeksi ja hylkäsi ne, mikäli ne haittasivat hänen suunnitelmiaan.

Materiaalisessa suhteessa eivät asiat olleet kovinkaan paljoa paremmalla tolalla, sillä totaalinen sota oli hävittänyt Eurooppaa melkein yhtä totaalisesti kuin 30-vuotinen sota 1618-1648. Tuona aikakauden raakuudet ja uhrit ovat jääneet enemmän historian hämärään, mutta osansa rähinään toivat myös suomalaiset Hakkapeliitat, jotka osasivat hekin tehdä niin sanoaksemme selvää jälkeä. Taustalla oli katolisten ja protestanttien välinen kiistely. Outoa, vaikka molempien kirkkokuntien päähenkilö Jeesus (0-33) opettikin lähimmäisenrakkautta ja kehoitti tekemään muille vain sitä, mitä itselleenkin toivoisi tehtävän.

Oikeastaan tällaisia sotakertomuksia voisi jatkaa ensyklopedian verran, mutta kuvaavammin asian voisi ehkä esittää niin, että kaikkien eurooppalaisten peltojen ja metsien kätköissä on edelleen sotavainajien luustoa ja jokaisen joen, järven ja meren pohjasta löytyy uponneita sota-aluksia sekä niiden miehistöjen jäänteitä.

Ilahduttavaa kyllä, kaikki sodat ovat aina jossakin vaiheessa päättyneet, mutta valitettavasti uusille sodille on aina lopulta löytynyt jokin tekosyy. Outoa sekin, kun suuri osa niin sanotuista tavallisista ihmisistä kuitenkin haluaisi elää elämäänsä kaikessa rauhassa. Silti yhteiskuntien murroksissa ja yleensä taloudellisten katastrofien seurauksena viha on aina alkanut etsiä kohdettaan. Kaikupohjaa on ollut helppoa löytää kurjistuneesta väestöstä tai yleensä ihmisistä, joiden tulevaisuuden usko on huono, mutta huoli toimeentulosta suuri.

Tällaisia itsestäänselvyyksiä on tietenkin turhanpäiväistä sivistyneelle ja valistuneelle lukijakunnalle ladella. Emmekä me toisaalta ole mitään median kristuksia, jotka kykenisivät ottamaan maailman syntejä niskoillemme. Maailma on jo tulessa ja sota sen kun eskaloituu, sanokaa minun sanoneen. Pahin on vielä edessä. Lyövätkö liekit meihin saakka, niin se on epävarmaa ja uskallan sanoa, että epätodennäköistä. Tätä en perusta toiveisiin tai lukijoita rauhoittavaan lässyttämiseen, vaan Suomen tekemiin sotilassopimuksiin. Armeijamme on kunnossa ja littolaisemme on merkittävä. Lisäksi sen intresseissä on turvata omat arktisen alueen intressinsä. Olemme puolemme valinneet ja maaperällämme tulee olemaan vieraiden maiden joukkoja joka tapauksessa. Nyt olemme itse tehneet asiassa valintamme.

”Käypä tänne, emme pelkää! Oothan meille vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Tääll´ on myöskin kiltit lapset, kirkassilmät, silkohapset.” Legendaarinen HeSarin pilaprofessori Kari Suomalainen (1920-1999) hiukan muunteli sanoja ulkopolitiikan intrigeitä 1970-luvulla paremmin kuvaavaksi: ”Käypä tänne emme pelkää, isoveli antaa selkään.”

 Molempi parempi. Mehän olemme tavanneet olla aina tilanteesta vaarin ottavia mallioppilaita liitossa kuin liitossa. Olemme osanneet sopeutua ja olleet aika-ajoin valtioviisaitakin. Jälkeenpäin olemme voineet päivitellä alttiuksiamme pyllistellä herrojen kanssa marjassa, mutta aina olemme selvinneet, vaikka on vähän pitänyt kumarrellakin. Ja historia toistaa itseään; onneksi ja valitettavasti. Siksi olisi valtioviisasta nytkin ryhtyä pohtimaan aikanaan koittavaa ja pelottavaa rauhan aikaa. Miten silloin suut pannaan ja kuinka toimitaan?

 On surullista huomata, miten vähän enää on venäjän kielen osaamista saatikaan Venäjän tuntemusta. Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Heikki Heiskanen on mieltä ylentävä ilmestys aina ruutuun ilmestyessään, mutta näitä heiskasia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tarvitaan osaajia, jotka pitävät meidät kotiseudun olijat ajan tasalla, mutta tarvitaan myös tutkijoita ja tulkitsijoita. Erikseen tarvitaan myös niitä kulttuurin ja talouden osaajia, jotka säilyttävät kontaktipintaa naapuriin.

 Nyt on vaarana muodostua tilanne, jossa Venäjän suhteita arvioivat sotilaspoliittiset analyytikot tai rumasti sanottuna, mutta kuitenkin kuitenkin itseään V. I. Leniniä (1879-1924) siteeraten, ”hyödylliset idiootit”. Nämä kaksi ääripäätä joko tarkastelevat Venäjää ja venäläisiä sotilaallisena uhkana tai kritiikittömästi vanhaan aikakuplaansa jumittuneina perässähiihtäjinä.

 Koska toimiva ja aikaansaava diplomatia tarvitsee työvälineekseen analyyttistä tietoa ja kontakteja, näen erityisesti suomalaisen journalismin olevan tässä suhteessa täysin avainasemassa. Suomalaisten toimittajien osaamisella ja koulutuksella voidaan rakentaa uudelleen niitä asiallisia, kultturellisia ja taloudellisia siltoja ja kontakteja, jotka nyt näyttävät iäksi romuttuneen.

Tämäkin sota päättyy joskus, mutta sitä pelottavampi haaste on edessämme: kykenemmekö lopulta toimimaan sellaisten yhteyksien rakentajina, että rauha ei ala hautoa taas uutta sotatilaa vuosien tai vuosikymmenien kuluttua?

Toisen maailmansodan kauheuksienkin jälkeen kyettiin rakentamaan uutta maailmaa, joskin kehkeytyi niin sanottu blokkijako ja kylmä sota. Pääasiassa mentiin eteenpäin, mutta noin puolet maanosaa juuttui diktatuuriin. Siitäkin selvittiin hivuttamalla ja ennen kaikkea siksi, että tiedon kulku syövytti rautaesiripun paksuimmatkin panssarit. Ihmiset alkoivat tiedostaa maailman todellisuuden propagandan valheista huolimatta. Syntyi kontakteja, jotka herättivät ihmisiä molemmissa ilmansuunnissa, niin idässä kuin lännessä.

 Kyynikko voi kuitata tämän toteamalla, että sotia ja tyranniaa on aina ollut ja on aina oleva, mutta se on hengen velttoutta. Ihmiskunnan tietoisuus ja ymmärrys on historian aikana kasvanut ja – uskokaapa huviksenne – maailma on monin mittarein myös tullut paremmaksi. Siksi rauhaankin kannattaa yhä uudelleen ja uudelleen panostaa ja koettaa korjata sitä, mikä nyt särjetään. Kaikesta huolimatta. Se on vapaan tiedon välityksen ammattilaisten suuriarvoinen tehtävä tässä elämässämme.

Jaakko Ojanne

 

Eilen se sitten viimein kuultiin.

Jaa, mikä?

No, se, että Jutta Urpilainen on valmis presidenttiehdokkaaksi. Eikä minkään kansanliikkeen, vaan Sosialidemokraattisen puolueen ehdokkaaksi.

Hänen ehdokkuuttaan on toki uumoiltu jo pitkin syksyä. On jopa hermoiltu, jotta miksi homma on venynyt näin pitkään. Muut ehdokkaat ovat ehtineet jo kiertää useampiakin paneeleita ja antaa haastatteluja. On kerrottu rakkaustarinoita ja makusteltu mielimusiikkia.

Mielestäni Jutta Urpilainen tulee mukaan kampanjointiin hyvässä saumassa. Urheilutermein hän tulee suoraan loppusuoralle, kun muut ehdokkaat ovat tuhlanneet voimiaan jo alkuerissä.

Ensimmäisen äänestyskierroksen alkuun on vain pari kuukautta. Kun ajanjaksoon osuvat niin joulu kuin vuodenvaihdekin, tulee kampanjointiin parin viikon pakollinen erätauko. Loppusuoralla onkin ennakoitavissa raju rynnistys kohti Mäntyniemeä.

ooo

Sen verran sallittakoon muistella menneitä, että työskentelin 12 vuotta sitten Lipposen Paavon kampanjatoimistossa viestintäpäällikkönä. Sekatyömiehellä oli komia titteli.

Tuolloin sosiaalinen media oli kampanjoinnissa vielä aika lapsenkengissä verrattuna tähän päivään. Pitkälti palvelimme printtimediaa. Ja kirjo oli laaja. Leipurilehti kyseli mielipullaa ja karavaanarimedia mielipidettä matkailuautoista. Erityisen aktiivisia olivat susien ystävät. ”Jos ette vastaa, julkaisemme senkin”, oli heidän kyselyjensä loppukaneetti.

Paljon olimme liikkeellä eri puolilla maata toreilla, ostoskeskuksissa ja työväentaloilla. Usein kahdestaan Paavon kanssa; minä kuljettajana ja Paavo takapenkillä lehtiä lukien.

Noina kuukausina tutustuin lähemmin Jutta Urpilaiseen. Puolueen puheenjohtajana hän oli vetämässä kampanjan isoja linjoja.

ooo

Miesvaltaisessa ja yleisilmeeltään harmaassa ehdokasjoukossa on selvästi tilaa Jutta Urpilaisen tyyppiselle, kansainväliset asiat hyvin tuntevalle naisehdokkaalle. Tiedän, tiedän, että on toki muitakin naisehdokkaita, mutta Jutta on omassa kategoriassaan.

Kun Jutan kampanja pääsee vauhtiin, uskon gallup-lukujen muuttuvan selvästi. Hän iskee erityisesti Pekka Haaviston kannatukseen. Kaksissa edellisissä vaaleissa Haavisto on saanut ääniä demareilta. Mies kuitenkin korosti muutama viikko sitten, ettei hän lainkaan ole punainen. Tämä kannattaa muistaa, kun vaalihuoneistoon tammikuussa astelee.

Mikäs sen ratevampaa kuin vaalituloksen spekulointi. Siinä vauhti vain kiihtyy ensimmäisen kierroksen jälkeen. Ja toinen kierros helmikuussa tulee, ehdottomasti.

ooo

On mielenkiintoista nähdä, muuttuuko tähän asti yllättävänkin sopuisasti edennyt kampanja ja mihin suuntaan, kun äänestyspäivä lähestyy? Kuka kaivaa ensimmäisenä pilkkakirveen esiin?

En kaipaa amerikkalaistyylistä loanheittoa, mutta eihän tämä näin hyssytellen voi jatkua tammikuun lopulle saakka. Katsojathan nukahtavat television ääreen, jos siihen edes vaivautuvat istahtamaan.

Säpinää siis kaipaan minä.

ooo

Niin Suomi mutta etenkin maailma näyttivät 12 vuotta sitten hyvin erilaisilta tähän päivään verrattuna. Maailma elää globaalissa murroksessa. Suomi tarvitsee ja äänestäjät valitsevat presidentin tilanteessa, jossa maailmaa leimaa YK:n pääsihteeri António Guterresin sanoin ”maksimaalinen vaara ja minimaalinen yhteisymmärrys.”

Ei mikään helppo rasti valittavalle tasavallan presidentille.

Mikko Karlsson

Kirjoittaja on entinen työväenliikkeen työmies, nykyinen joutojätkä ja SSSL:n liittohallituksen 5. varajäsen.