risto

Liittohallitus järjestäytyi

SSSL:n liittohallitus piti järjestäytymiskokouksensa keskiviikkona 30. marraskuuta. Liittohallitus valitsi keskuudestaan uudeksi varapuheenjohtajaksi Leila Vasaman. Liiton talousvastaavana jatkaa Reka Hämäläinen ja teknisenä sihteerinä Mirva Wiik.

Hallituksen valmistelevana elimenä toimivaan työvaliokuntaan valittiin edellisten lisäksi puheenjohtaja Jukka Halonen ja hallituksen jäsen Maarit Hirvensalo.

Minne miehet kadonneet?

Bob Dylanin klassikkobiisin kysymys pohtii, mihin (nuoret) miehet ovat kadonneet. Vastaukseksi tietenkin saatiin, että sotimassa ovat. Luultavasti noihin Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen toisen maailmansodan vuosina myös hieman vanhemmat olivat sotimassa, jopa minun ikäiseni seniorinuorukaiset. Oli ns. kaikenikäisten miesten paikka tämä sotiminen. Suomessa oltiin samassa rintamassa.

Tänään minua kuitenkin ihan ääneen ihmetyttää, mihin miehet ovat kadonneet. Omalla vaatimattomalla kenttäotannalla olen kaivannut miehiä ja miehen tekemisiä niissä ympyröissä, joissa vietän vapaa-aikaani. Taloyhtiön biljardiporukkaan otin osaa pitkään, mutta poliittinen ilmanala alkoi muuttua liian tunkkaiseksi, suorastaan avoimen rasistiseksi. Siispä en nykyisin harrasta taloyhtiötä muuten kuin syys- ja kevättalkoissa.

Muu elämäni on vilkasta, mutta vajaahkoa mies-näkökulmasta. Siis, että miehet ovat kaikonneet. Perskohtaista tilastoa:
– Käyn allasjumpassa ja ohjatussa seniorien kuntosalissa; miehiä viisi prosenttia. Ohjattuun jumppaan on avoin haku, ilman sukupuolikiintiöitä.

– Laulan sekakuorossa; miesten osuus kuluvana syksynä nousi peräti 20 prosenttiin! (ollut pitkään 2-5 prosenttia).

– Toimin Jyväskylässä lukuvaarina Niilo Mäki Instituutin projektissa; ennen koronaa lasten kanssa kouluilla lukevista vapaaehtoisista oli 30 prosenttia miehiä. Mutta nyt koronan jälkeen olen ainoa mies noin 30 lukuhenkilön joukossa, eli olisiko nykysaldo noin viisi prosenttia.

No, eihän se mitään jos hommat vaan hoituvat. Sekakuorossa bassostemmaa voi toki laulaa naisten taidokas porukka, mutta yleisö kuulee sen; lukuvaaria ei kukaan kaipaa kun lukumummojakin on olemassa; allasjumppa sujuu varsin hyvin ilman miehiä sillä liikkeet ovat joka tapauksessa samat niin mies- kuin naisoletetuillakin.

Silti saan kuitenkin itseni kiinni ajattelemasta missä ne miehet oikein ovat? Yhden vastauksen antaa Suomen lehdistö. Otsikoita: mies tarjosi 15-vuotiaalle kannabista ja raiskasi tämän; mies ajoi varastetulla taksilla Lahdesta Heinolaan; 38-vuotias mies pakkohoitoon, murhasi vanhempansa täysin yllättäen.

Löytyihän se suomalainen mies! Voi olla, että yleistän ihan väärin etsiessäni vastausta mihin suomalainen mies on kadonnut. Sitäpaitsi voi olla, että liikun ihan väärissä porukoissa. Jos pyörisin kiekko-otteluissa, olisin varmaan enemmistössä 90 % voimin, samoin Jyväskylän Suurajoissa. Baareissa ruutu-urheilua seuraamassa luultavasti sama tilanne.

Jälkisanat: eihän se mieskato minua tietenkään vaivaa, eikä etenkään estä jatkamasta valitsemallani vähämiehisellä uralla. Voinhan helposti täyttää viiden tai kymmenen miehen aukon luisevalla olemuksellani vesijumppa-altaassa. Tiedän ja etsin, jossain ne miehet kuitenkin ovat, ne miehet jotka voisivat olla rinnallani kuoron bassorintamassa tai avaamassa Tatu ja Patu -kirjaa maahanmuuttajataustaisen Obin kanssa. Luotan, että kyllä ne vielä joskus tulevat esiin, osaavina miehinä.

Hannu Tuovinen

Kirjoittaja on eläkeläistoimittaja, SSSL:n hallituksen jäsen

 

Mustemaalari-palkinto Reka Hämäläiselle

SSSL:n liittokokouksen yhteydessä 26. marraskuuta julkistettiin Mustemaalari-palkinnon saaja. Tämä tunnustus merkittävästä journalistisesta elämäntyöstä jaetaan joka toinen vuosi.  Palkinnon sai kotkalainen toimittaja Reijo Hämäläinen. Hän on ollut liiton jäsen vuodesta 1977 asti.

Reka Hämäläisen, 67, journalistinen ura alkoi 1976, jolloin hänestä tuli Eteenpäin-lehden kesätoimittaja Kotkassa. Työ vakinaistui lehden uutistoimittajana 1979. Reka on työskennellyt myös Ylioppilaslehdessä ja päätoimittajana Teollisuustoimihenkilöiden liiton Teto-lehdessä. Vuonna 2000 hän palasi Kotkaan Eteenpäin-lehden päätoimittajaksi. Pesti jatkui vuoteen 2011 saakka.

Reka on toiminut myös kirjailijana. Pääteos Työväenlehden arktinen taival kuvaa sosialidemokraattisten aluelehtien vaiheita. Kirjahankkeita on tälläkin hetkellä vireillä. Reka on myös aktiivinen some-toimija ja tehnyt tunnetuksi varsinkin kreikkalaista kulttuuria.

Mustemaalari-palkinto on jaettu Kansan Sivistysrahaston kautta vuodesta 2008. Ensimmäiseksi sen sai porilaisen Uusi Aika -lehden pitkäaikainen työmarkkinatoimittaja Pentti Välimaa. Sen jälkeen palkinto on myönnetty 2010 Puuliiton Särmä-lehden pitkäaikaiselle päätoimittajalle Annakati Mattilalle, vuonna 2012 Metalliliiton Ahjo-lehden päätoimittajalle Heikki Piskoselle, vuonna 2014 Yleisradiossa politiikan toimittajana elämäntyönsä tehneelle Hilppa Kimpanpäälle, vuonna 2016 Kansan Lehdessä, Turun Päivälehdessä ja Uutispäivä Demarissa toimittajana uurastaneelle Timo Vainiolle, vuonna 2018 Yleisradion pitkäaikaiselle politiikan toimittajalle Pentti Lumpeelle sekä vuonna 2020 työmarkkinakonkari Tuomo Liljalle.

 

Halonen jatkaa SSSL:n johdossa

SSSL:n sääntömääräinen liittokokous pidettiin 26. marraskuuta Helsingissä. Kokouksessa käytiin vilkasta keskustelua mm. järjestötoiminnan tehostamisesta ja Ukrainan journalistien tukemisesta. Liiton puheenjohtajana jatkaa Jukka Halonen.

Liittokokouksen osanottajia Helsingin Lasipalatsissa.

Keskustelussa annettiin tunnustusta sille, että päättyneellä liittokokouskaudella toimintaa on järjestetty osittain erittäin vaikeissa oloissa. Silti monissa puheenvuoroissa kaivattiin järjestöllistä aktivoitumista, jotta yhä useampi liiton jäsen osallistuisi toimintaan. Fyysisen osallistumisen lisäksi liitto tarjoaa jatkossakin mahdollisuuksia virtuaaliseen osallistumiseen live-keskustelujen ja tilaisuuksien suorastriimauksen avulla.

Kokouksessa nostettiin esille myös tarve tukea Ukrainan ahdingossa olevia journalisteja. Sopivan tavan löytäminen on seuraavan hallituksen tehtävänä.

Vuonna 2023 järjestetään jälleen monien kaipaama jäsenmatka, tällä kerralla Etelä-Viroon ja Latviaan. Matkapäivät ovat 7.–10.6. 2023.

Vuotta 2023 luonnehdittiin keskustelussa politiikan supervuodeksi, sillä edessä ovat sekä eduskuntavaalit että SDP:n puoluekokous. Vuonna 2024 taas käydään sekä presidentin- että EU-vaalit.

Toimintasuunnitelman käsittelyä johti Harri Järvinen ja kirjasi Mirva Wiik.

Liittokokous valitsi myös johtotehtävien haltijat seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi. Kaikki valinnat tehtiin yksimielisesti.

Liiton puheenjohtajana jatkaa Jukka Halonen.

Hallituksen jäseniksi valittiin Maarit Hirvensalo, Reijo Hämäläinen, Veera Hämäläinen, Arto Jokela, Helena Laukko, Tuomo Lilja, Hannu Taavitsainen, Hannu Tuominen ja Leila Vasama. Varajäseniksi valittiin järjestyksessä Auli Kivenmaa, Riitta Salasto, Aleksi Rainos, Jaakko Ojanne ja Mikko Karlsson.

Liiton toiminnantarkastajia seuraavalla kaudella ovat Annakati Mattila ja Helinä Tuominen.

 

Pahaakin pahempi media?

Jos poliittisesti aktiivien ja puolueiden jäsenten supistuvan joukon näkemyksiä on uskominen, ovat maamme viheliäisintä väkeä toimittajat. Varsinkin somen poliittisten ryhmien päivittäisissä keskusteluissa heihin liitetään useimmiten sellaisia teonsanoja kuten pimittävät, vääristävät, valehtelevat, vainoavat, vehkeilevät, veljeilevät, manipuloivat, johdattelevat ja ajavat omaa etuaan tai asiaansa. On kuin kansalaisia kiusaamaan olisi koulutettu ja palkattu erityinen ryhmä, joka yhtenä salaseuraa muistuttavana joukkona miettisi päivästä toiseen, mitä ikävää ja ilkeää he keksisivät saadakseen poliittisia porukoita raivon partaalle tai suorastaan sen valtaan. Kaukana ei ehkä ole päivä, jolloin jostakin ryhmästä kuuluu meilläkin huuto ”kansan viholliset!” levitäkseen sieltä muualle.

 

Tunnen poliittisista ryhmistä parhaiten sd-liikkeessä esiintyvää ajattelua. Paitsi että siinä toistuu vuosikymmenestä toiseen ajatus demareita rökittävästä porvarimediasta (jonka printtiversiot olivat jostakin syystä samalle porukalle kuitenkin mieluisampi lehtivalinta kuin työväenlehti), näyttävät yhä suositumpia olevan myös erilaiset salaliittoteoriat. Varmoja ollaan milloin kokoomusjohtajan ja ”median” liitosta tai samaisen median kampanjoinnista persujen nostamiseksi maan suurimmaksi puolueeksi. Todisteeksi riittää vaikkapa yksittäinen kolumni tai uusimman puoluegallupin julkaiseminen. Viimeksi mainittuakaan media ei osaa tehdä koskaan oikein. Tunaroivat sen kuten kaiken muun.

 

Suomi on uusista keskustelun kanavista huolimatta niin pieni maa, ettei siihen mahdu ilmeisesti mediasta ja sen ammattilaisistakaan kuin yksi näkemys. Jos joku toimittaja erehtyy esittämään vastalauseensa tuomion pasuunoille, ovat hänen näkemyksensä kerettiläisiä tai ymmärtämättömiä ennen kuin hän on ehtinyt esittää näkemystään loppuun. ”Ei korppi korpin silmää noki”, ”samaa valehtelijasakkia olet itsekin” ja vastaavat tyrmäykset saavat varomaan osallistumista puheeseen. Moniäänisyys ei ehkä kasvanutkaan siitä, että äänille tuli enemmän kanavia?

 

* * *

 

Journalismi on tietenkin niin merkityksellinen osa julkista keskustelua, että sen kuuluu olla kritiikin kohteena. Jotta arvostelu edistäisi keskustelua ja johtaisi jotenkin parempaan tilaan, olisi kuitenkin hyvä tuntea kritiikin kohdetta ja kuunnella myös omista näkemyksistään poikkeavia arvioita.

 

Hyvä olisi ensiksikin ymmärtää, että ei ole mitään yhtä mediaa, vaan on keskenään erilaisia joukkotiedotusvälineitä, jotka kilpailevat seuraajista ja maksajista pyrkimällä palvelemaan heitä ja mieluusti paremmin mitä tekee kilpailija. Homogeenisen toimittajakunnan sijasta on vain yksittäisiä toimittajia, jotka ovat aika yksilöllistä ja usein yksin huseeraavia ihmisiä kykyineen, ajatuksineen ja toimintatapoineen. Heitä kuten muitakin työhönsä koulutettuja yhdistää työn professio, oman ammatin ja sen koodiston jonkinlainen hallinta. Myös toimitusten autonomia on ollut suomalaismediassa verrattain suurta. Muita korkeampaa kynnystä kritiikin esittämiselle toimittajilta on vaadittu suhtautumisessa kaupallisiin toimijoihin.

 

Tutkittua tietoakin on siitä, että toimittajat ovat pääosin poliittisesti sitoutumattomia kuten ovat suomalaiset yleensäkin. He myös seuraavat politiikkaa ja ovat kiinnostuneita siitä paljon vähemmän mitä 1900-luvulla, jolloin joukkoviestintä puoluelehtineen oli nykyistä politisoituneempaa. Tiedän omasta kokemuksestakin, että toimituksiin on ollut yhä vaikeampi löytää nuorta ammattilaista, joka tuntisi politiikkaa tai haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Hekö tekisivät diilejä jonkun puolueen kanssa, kun haluavat pitää välimatkaa mahdollisimman suurena? Muutaman jäärän kolumnistin ja iltapäivälehden demagogin vuoksiko pitää leimata koko ammattikunta, josta tuhannet tekevät arkista uutistyötä ja palvelevat kansalaisten moninaisia tiedontarpeita?

 

Poliittinen journalismimme on varmaankin jonkinlaisessa ”kriisissä” kuten poliittinen elämä ja kulttuuri tuppaa olla useimmiten. Ensimmäinen syy siihen on, että yhteiskunnallisten kysymysten käsittely ei ole myyvää materiaalia. Kuntapolitiikasta riittävät minullekin usein vain otsikot. Niinpä poliittisen journalismin osuus on supistunut entisestä jopa niin, että poliittinen lehdistö tekohengittää enää vaatimattomassa marginaalissaan.

 

Toinen syy kriisiin on poliittisen aineiston sisältö. Yhteiskunnan kipupisteiden käsittelyn rinnalle ja niiden yli on marssinut populistinen julkisuus, jossa asiat tallautuvat poliittisen elämän kohuihin, päivitytäiseen nokitteluun ja julkisen näyttämön näkyvimpien tähtien seuraamiseen. Selitystä sille saa hakea sekä median ansaintalogiikan muuttumisesta lehtien vuositilauksista netin klikkauksiin että poliittisen elämämme murroksesta, jossa kansanliikkeiden tilalle ovat astuneet ehdokkaiden vaaliorganisaatiot ja politiikan julkkisten ympärille rakentuvat fanittajat.

 

En ole toimittajauran tehneenä niin sinisilmäinen, ettenkö tunnistaisi yksittäisistä journalistisista valinnoista ja niiden ketjuista aina välillä poliittisia ”tendenssejä”. Olettaa voi niinkin, että jos suomalaisten enemmistö äänestää porvarillisia puolueita, olisi absurdia kuvitella toimittajat siitä merkittävästi poikkeavaksi joukoksi. Mutta toimitusten arki, jossa joudutaan miettimään usein epätoivoisesti uutislähetyksen pääjuttua tai printtijulkaisun huomisen etusivun ”skuuppia”, on useimmiten paljon sattumanvaraisempaa, kunkin uutispäivän tilanteesta johtuvaa kuin määrätietoista toimintaa jonkin poliitikon tai puolueen kampittamiseksi. Aika usein hän tai se tekee sen itse eikä toimituksen tarvitse kuin raportoida asia.

 

Ai niin, kuluneena syksynä julkaistun kyselyn mukaan suomalaiset luottavat yhä varsin laajasti sanomalehtiin sekä radion ja television pääuutiskanaviin. Myös aiempaa useampi nuori ilmoitti sanomalehdet (!) pääuutiskanavakseen.

 

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on kotkalainen
ex-päätoimittaja.

 

Putin – kuin Kaarle XII

Kaarle XII oli katastrofaalinen hallitsija, joka kuitenkin, pitkän päälle, koitui kansalleen onneksi. Päteekö sama Putiniin?

Heti alkuun on myönnettävä, että historian tulkitseminen henkilöiden kautta on yleensä arveluttavaa. Mutta tänä pinnallisuuden ja populismin aikana olisi tärkeää, että suuri yleisö tuntisi kiinnostusta historiaan – ja se on helpointa tehdä, jos asioita katsoo henkilöiden kautta.

Vladimir Putinia on viime kuukausina verrattu moniin historian hahmoihin, useimmiten Hitleriin tai Staliniin. Sopiva vertailukohde olisi myös Kaarle XII (1682 – 1718). Toki Putinilla ja Kaarlella on monia eroavuuksia, mutta on heidän tekemisissään myös hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä.

Heidän merkittävin yhteinen piirteensä on taipumus tehdä virheellisiä strategisia valintoja kerta toisensa jälkeen.  Kaarlen tapauksessa tämä merkitsi Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta. Moni arvelee, että Putinin Venäjälle on käymässä vääjäämättä samoin.

Ruotsi laajeni 1600-luvun kuluessa, Kaarle XII:n edeltäjien aikana niin että liki koko Itämeri sen hallinnassa. Menestyksen taustalla oli edistyksellisiä hallinnollisia uudistuksia, jotka mahdollistivat suuren laivaston ja tehokkaan armeijan ylläpidon. Huomattava osa menestyksestä selittyy kuitenkin sillä, että naapurimaat – varsinkin Venäjä ja Saksa (jota tuolloin ei valtiona edes ollut) olivat 1600-luvun heikkouden tilassa.

Kaarle XII oli kunnianhimoinen ja uhkarohkea – hän pyrki (Putinin tapaan) laajentamaan jo ennestään laajaa valtakuntaansa. Ei olisi ollut ollenkaan pakko. Tyytyminen Itämeren hallintaan olisi taannut Ruotsille runsaat verotulot merenkulusta ja taitava, pehmeä diplomatia olisi – ehkä – auttanut pysymään väleissä naapurimaiden kanssa. Kuten edeltäjänsä Kaarle kuitenkin janosi taistelukenttien glooriaa.

Hänen hallitsijakautensa alku olikin sotilaallisesti menestyksekäs. Niin oli Putinillakin.  V. 1700 Kaarlen joukon murskasivat paljon suuremman venäläisen armeijan Narvassa. Seuraavat vuodet Kaarle kulki voitosta voittoon Puolan alueella. Hän tuntui tekevän mitä tahtoi, muttei ymmärtänyt, että voima synnyttää aina vastavoimansa. Aiemmin eripuraiset naapurimaat Venäjä, Puola, Preussi ja Tanska liittoutuivat.

Kaarlelle kävi kuten Putinille tänä vuonna. Hän sai vastaansa liittouman, jonka taloudelliset ja sotilaalliset resurssit olivat täysin ylivertaiset Ruotsiin verrattuna.

Ja kuten Putin, myös Kaarle oli all in -miehiä. Ahtaalle jouduttuaan hän pani v. 1709 kaiken yhden kortin varaan ryhtyessään taisteluun Pietari Suuren johtamaan Venäjän armeijaa vastaan. Se muuten tapahtui Ukrainassa, Pultavassa. Kaarlen joukon hävisivät totaalisesti, yli puolet armeijasta tuhoutui. Se oli katastrofaalinen taistelu, johon Kaarlen ei ikinä oli kannattanut ryhtyä. Eipä olisi Putininkaan kannattanut aloittaa sotatoimia eteläisessä Ukrainassa.

Kaarle XII sotatoimissa menehtyi kymmeniä tuhansia ruotsalaisia ja suomalaisia sotilaita. Myös siviilit joutuivat kokemaan pohjattomia kärsimyksiä, varsinkin siinä vaiheessa kun venäläiset tunkeutuivat 1710-luvulla Suomen alueelle Pohjanmaata myöten. Aika tunnetaan isovihana ja se on suoraa seurausta Kaarlen strategisista valinnoista. – Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä, että myös Venäjän kansa joutuu pakotteiden kautta kärsimään. Miten paljon? Sitä emme vielä tiedä.

Kaarlen elämän kokonaissaldo on kiistaton. Hänen aikanaan Ruotsi menetti asemansa eurooppalaisena suurvaltana. Ruotsi yritti vielä pariin kertaan paluuta vanhaan suuruuteensa, mutta onnistumisen edellytyksiä ei ollut. Ruotsista kehittyi hiljalleen rauhantahtoinen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei ole sotinut yli 200 vuoteen.

Ehkäpä Kaarlen virheet sittenkin pitkän päälle ovat olleet onneksi ruotsalaisille!

Moni on varma, että Putinin Venäjänkin kohtalona tulee olemaan suurvalta-aseman heikentyminen. Joka tapauksessa Putinin strategisten virheiden seuraukset tulevat olemaan dramaattisia: Ukraina on löytänyt identiteettinsä ja tulee tästä vuodesta eteenpäin suhtautumaan Venäjän kaikkiin tekemisiin epäluulolla. EU ja Nato ovat hitsautuneet yhteen. Vihreä siirtymä harppaa eteenpäin ja se tarkoittaa, että Venäjän öljylle ja kaasulle löytyy yhä vähemmän ostajia. Kaikki läntisen Euroopan maat lisäävät turvallisuus- ja puolustusresurssejaan, mikä alentaa Venäjän suhteellista sotilaallista voimaa entisestään.

Venäjä tulee löytämään Putinin tekemiset edestään. Imperiumi todennäköisimmin heikentyy ja se on varmaan monille venäläisille kova paikka. Mutta olisiko se sittenkin heille siunaus? Voisiko siis olla niin, että Putinin virheet pitkän päälle koituvat onneksi Venäjän kansalle? Kuten Kaarlen virheet koituvat onneksi Ruotsin kansalle.

Tuomo Lilja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja SSSL:n hallituksen jäsen.

KUTSU LIITTOKOKOUKSEEN

SSSL:n sääntömääräinen liittokokous pidetään lauantaina 26. marraskuuta

2022 alkaen klo 10.00 Helsingissä Lasipalatsin Palmu-kokoustilassa.

Lasipalatsi sijaitsee Helsingin keskustassa, rautatieaseman lähellä, osoitteessa Mannerheimintie 22–24.

 

Kokouksessa käsitellään sääntöjen 9 §:n määräämät asiat.

Liittokokoukselle tehtävät esitykset on toimitettava liittohallitukselle sähköpostitse osoitteella [email protected] viimeistään 23.10.2022 mennessä.

 

Liitto korvaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta osallistuvien matkakulut kotipaikkakunnalta Helsinkiin halvimman matkustustavan taksojen mukaisesti.

 

Ennen kokouksen alkua on mahdollisuus aamupalaan. Kello 12.00 on liiton tarjoama lounas osallistujille. Sen jälkeen klo 13.00 alkaa liittofoorumi “Poliitikko ja julkisuus”. Tämä tilaisuus myös striimataan. Mikäli liittokokousta ei ole saatu ennen puolta päivää päätökseen, kokous jatkuu foorumin jälkeen klo 15.00. Tässä välissä tarjotaan iltapäiväkahvit/päätöskahvit.

 

Ruokatarjoilun vuoksi etukäteinen ilmoittautuminen liittokokoukseen on tärkeää. Ilmoita osallistumisestasi ja mahdollisista erikoisruokavalioista sähköpostilla 9.11.2022 mennessä [email protected].

 

Tervetuloa liittokokoukseen ja liittofoorumiin!

Helsinki 16.9.2022

SSSL:n hallitus

 

Jukka Halonen                                   Arto Jokela

puheenjohtaja                                   varapuheenjohtaja

Minne luonto katoaa?

Suomalainen ympäristöjournalismi on ottanut harppauksia viimeisten vuosikymmenten aikana. On pitkä matka siihen päivään, kun Suomen ensimmäinen ympäristötoimittaja palkattiin 1988 töihin, sattumoisin Demarin riveihin.

Vahvistunut ympäristöjournalismi ei automaattisesti kerro toimitusten luontoystävällisyydestä, vaan siitä, että luonnosta on tullut ihmistoimin uhka ihmiselle, ja siinä sivussa vähän kaikelle elolliselle. Puhutaan luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.

Yhdessä asiassa ympäristöjournalismi voisi tehdä korjausliikkeen. Media voisi luopua vääristävistä, meille helpommin nieltäviksi muotoilluista ilmaisuista.

KUN LUONTO KATOAA, niin mihin se katoaa? Ihmisen tai kotieläimen kadotessa kohde on itse todennäköisesti siirtynyt toiseen paikkaan. Sen sijaan luonto ei katoa – se tuhoutuu. Yksinkertaistaen – jos suo kuivataan, sen eliölajit kasveista ja hyönteisistä nisäkkäisin eivät siirry toiseen paikkaan, koska toisella suolla on olemassa jo sen täyttävä floora ja fauna. On syntynyt korvaamaton vahinko. Luonto on tuhoutunut.

Aiemmin puhuttiin ilmaston lämpenemisestä, mutta se ilmaisu piti sisällään varsinaisen ikävän tosiasian. Niinpä Yhdysvalloissa keksittiin tilalle ilmastonmuutos. Siis global warming muuttui muotoon climate change. Muutos taas liittyy periamerikkalaisesti myönteisiin ilmaisuihin. Se oli mm. Barack Obaman presidenttikampanjan iskusana.  Muutos luo mielikuva kehityksestä ja edistyksestä, vaikka ilmaston kohdalla se tarkoittaa järkyttävää lopputulosta.

Kun käytämme tällaisia kaunisteltuja ilmaisuja, itse asiaa jää niiden taakse. Meidän on helpompi työntää ongelmat syrjään, tuonnemmaksi, ehkä joskus hoidettaviksi. Eihän luonnontuho koita huomenna, eikä ilmaston lämpeneminkään näy joka päivä. Joku keksii sille hyviäkin puolia.

AIVAN NEROKAS KEKSINTÖ on ollut luoda sana epäpuhtaus. Ikään kuin kaikki olisi puhdasta, mutta jotain mönjää sentään jää. Ennen sille oli paljon yksinkertaisempi sana: saaste. Samaan sarjaan kuuluvat sanat jäte ja päästö. Jäte jää ja päästö pääsee, vaikka niillä on jättäjä ja päästäjä.

Päästössä on kyse aina joko tahattomasta tai tahallisesta myrkyllisen, tai vähintäänkin haitallisen aineen laskemisesta vesistöön, maahan tai ilmaan. Jäte ei ole jätettävää jätettä, vaan melkein kokonaan hyödyllistä raaka-ainetta. Ei siis pitäisi puhua jätteestä, vaan uusiomateriaalista.

Jotenkin hyväksymme jätteet ja päästöt asiaan kuuluvina. Helsingin Sanomat sivuutti kahdella palstalla Oder-joen tuhosta. Sen kärkenä olivat kalakuolemat, jotka eivät olleet syy vaan seuraus. Vasta viidennessä kappaleessa mainittiin, että ”veteen olisi mahdollisesti päästetty kemiallista jätettä”.

Kemiallista jätettä? Voiko myrkylle enää kauniimpaa ilmaisua keksiä?

Emme välitä, ennen kuin on pakko. Vaikkapa muoviongelma on vasta seuraavan sukupolven jättiläismäinen ongelma. Mittakaava katoaa, ja voimme keskittyä stressaamaan itseämme vaikka bensan hinnan nousemisesta.

AIVAN SAMAAN SARJAAN muiden joukossa kuuluu kasvinsuojeluaine. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi imidaklopiridia, klotianidiinia, tiametoksaania ja asetaminipridiä. Noille aineille on yhteinen nimitys neonikotinoidit, mutta on niille suomen kielessä se yksinkertaisempikin sana: myrkky. Yleisesti puhutaan torjunta-aineista, jolla ilmaisulla silläkin on myönteinen sävy. Näin siis suojellaan jotain hyvää, torjutaan jotain pahaa.

Annamme jälleen sanojen hämätä itseämme. Ammumme itseämme jalkaan, kun kasvinsuojeluaineet ja torjunta-aineet tappavat myös mehiläiset, kimalaiset, ampiaiset ja kukkakärpäset, joiden pölyttämistä tarvitsee 75 prosenttia kaikista viljelykasveista.

Kun luonnolla ei ole maksettuja lobbaajia, mainosmiehiä eikä sananvääntäjiä, yksinkertainenkin asia voi saada vaikeaselkoisen ilmaisun, kuten vaikkapa biodiversiteetti. Suomen kielessä se on kääntynyt muotoon luonnon monimuotoisuus. Lyhimmillään sen voisi ilmaista tässä muodossa: elämä.

Jukka Halonen

Kirjoittaja on SSSL:n puheenjohtaja ja tietokirjailija.

Rakastaako media ay-väkeä?

Mediakeskustelun panelistit: Petri Vanhala (oik.), Tuuli Aitchison ja Mari Tuohiniemi. Taustalla juontajat Arto Jokela ja Auli Kivenmaa.

Miten palkansaajia kohdellaan mediassa – ovatko he uhreja, sankareita vai gangstereita? Tätä kysyttiin SSSL:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa Valkeakoskella. Koko tilaisuuden voit katsoa videolta tämän tekstin lopussa.

Palkansaajien ja median suhdetta pohdittiin paneelikeskustelussa, johon oli kutsuttu asiantuntijoiksi Valkeakosken Sanomien päätoimittaja Mari Tuohiniemi, opiskelija ja Hesburger-aktivisti Tuuli Aitchison sekä Paperiliiton puheenjohtaja Petri Vanhala.

Tuohiniemelle ja Vanhalalle media-asiat ovat työn puolesta tuttuja, kun taas Aitchison tuli tunnetuksi vuosi sitten kohua herättäneistä uutisista, jotka kertoivat Hesburger-ketjun kehnoista työoloista. Keskustelu oli alkanut sosiaalisessa mediassa anonyymillä Jodel-kanavalla, mutta Iltalehti nosti teeman suuren yleisön tietoisuuteen, kun purilaisketjussa tuolloin työskennellyt Aitchison tuli omalla nimellään ja kasvoillaan julkisuuteen.

SSSL:n tilaisuus oli osa Valkeakoskella järjestettyä Työväen Musiikkitapahtumaa.

 

Ketä media rakastaa?

 

Keskustelutilaisuuden juontajina toimivat AKT-lehden päätoimittaja Arto Jokela ja PAMin viestintäasiantuntija Auli Kivenmaa. Juonikkaat juontajat olivat valmistelleet joukon teesejä, joita panelistien piti kommentoida. Ensimmäinen niistä kuului näin:

”Journalistinen media rakastaa nuoria, kaltoinkohdeltuja työntekijöitä, jotka nousevat barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan.”

Päätoimittaja Mari Tuohiniemi oli väitteen kanssa samaa mieltä.

– Lukijat pitävät tällaisista tarinoista, joissa noustaan puolustamaan omia oikeuksia, hän perusteli.

Tuuli Aitchison yhtyi Tuohiniemen näkemykseen vain osittain.

– Media rakastaa kyllä kaltoin kohdeltuja nuoria siihen saakka, kunnes pitäisi tutkia, miksi nuoret voivat huonosti työpaikoilla, hän arvosteli.

Liittojohtaja Petri Vanhalan mukaan ikävät tapaukset, jotka nousevat julkisuuteen, ovat vain jäävuoren huippu. Myös Tuohiniemi uskoi, että nuorten huono kohtelu työelämässä on niin tavallista, että se ei aina ylitä uutiskynnystä.

 

Some on nuorten oma kanava

 

Toisen, samaan aiheeseen liittyneen väittämän mukaan sosiaalinen media on nuorille ainoa tapa saada äänensä kuuluviin silloin, kun heitä kohdellaan kaltoin. Aitchisonin mielestä asia on juuri näin.

– Some on nuorille usein ainoa tapa saada asioita julkisuuteen. Se on todella matalan kynnyksen media, jonne kuka tahansa voi postata mitä tahansa.

Vanhala ei väittänyt vastaan, sillä hänen mielestään asetelma on aivan luonnollinen.

– Sosiaalinen media on nuorille jokapäiväistä, se on heidän kanavansa. Sitä kautta he ajavat asioitaan.

Tuohiniemi muistutti, että mediaa tarvitaan myös silloin, kun jokin epäkohta on noussut somen kautta yleisön tietoisuuteen.

– Esimerkiksi Hesburger-keissi nousi kunnolla yleisön tietoisuuteen vasta sitten, kun Iltalehti ja muut valtamediat tarttuivat siihen. Vasta silloin nuorten ääni tuli isosti kuuluville.

Entä sitten ay-liike ja media? Juontajien teesin mukaan journalistista mediaa ei kiinnosta ay-liike tai ay-aktiivit näiden toimiessa työntekijöiden oikeuksien puolesta.

Tämä aihe oli selvästi Petri Vanhalan sydäntä lähellä.

– Työmarkkina-asiat tulevat esille neuvottelukierroksella, mutta ay-liikkeen jokapäiväinen työ ei mediaa kiinnosta.

Hän myönsi, että että työmarkkina-aiheet eivät välttämättä kiinnosta suurta yleisöä.

– Ay-liikkeelle oman sanoman läpi saaminen mediassa on tietenkin valtavan tärkeää, hän korosti.

Mari Tuohiniemi myötäili Vanhalan kantaa tässä kysymyksessä.

– Mediaa kiinnosta kaikki mitä maailmassa tapahtuu, mutta samalla on tehtävä valintaa siitä, mihin resurssit riittävät. Asiat nousevat yleiseen keskusteluun usein konfliktien kautta.

 

Tasapuolisesti työtaisteluista?

 

Juontajat haastoivat panelisteja kertomaan kantansa väitteeseen, jonka mukaan media kohtelee tasapuolisesti työnantajia ja työntekijöitä. Teesin mukaan näin tapahtui myös Paperiliiton ja UPM:n viimekeväisessä työtaistelussa.

Päätoimittaja Tuohiniemi arvioi journalistisen kokemuksensa perusteella, että ainakin pyrkimys on ollut toimia juuri näin.

– Media pyrkii parhaansa mukaan kohtelemaan kaikkia tahoja tasapuolisesti. Aina annetaan molemmille osapuolille kommentoimisen mahdollisuus, mutta toinen asia on, halutaanko kommentoida.

Aitchison halusi haastaa koko tasapuolisuuden käsitteen.

– Onko se tasapuolista, että painotetaan yhtä paljon molempia osapuolia, jos valta-asemat ovat hyvin erilaiset?

Hän mainitsi esimerkkinä Hesburgerin perustajan Heikki Salmelan ja hänen yrityksensä työntekijöiden erilaiset lähtökohdat.

– Salmelalla on paljon enemmän rahaa ja sosiaalista pääomaa kuin yhdelläkään työntekijällä. Työntekijät kuitenkin tietävät paremmin, millaista se työnteko oikeasti on, Aitchison vertasi.

Tuohiniemi vierasti ajatusta, että median pitäisi jutuillaan ryhtyä muokkaamaan yhteiskunnallista järjestystä. Hänen mielestään tiedotusvälineiden tehtävänä on välittää faktoja eikä pyrkiä ajamaan tavoitteita.

 

Omaa kantaa on jaksettava toistaa

 

Myös Petri Vanhala katsoi, että työntekijät ovat julkisuuskilvassa lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin työnantajat. Hänen kokemuksensa mukaan medioilla on kuitenkin suuria eroja.

– On niitä, jotka kuuntelevat molempia osapuolia. Toisaalta on tosi paljon sitäkin, että halutaan voimakkaasti vaikuttaa lopputulokseen. Neuvottelijan on pidettävä pää kylmänä.

– UPM:n tapauksessa meillä oli ihan hirveä työ saada lehtiin sanomaamme läpi. Piti tavata toimittajia tosi ahkerasti ja selittää heille, mistä on kysymys, liittojohtaja muisteli.

Hän uskoo Paperiliiton vaivannäön tuottaneen myös tulosta.

– Helsingin Sanomien pääkirjoituksista oli nähtävissä, miten saimme vähitellen muutosta aikaan.

Vaikka myönteinen julkisuus on ay-liikkeelle tärkeää, Petri Vanhala varoittaa työmarkkinapäättäjiä myötäilemästä mediaa.

– Älä anna yleisen mielipiteen vaikuttaa loppuratkaisuun. Liittojen on ajettava asioita niin, että kenttä sen hyväksyy.