risto

Kun Wärtsilä Meriteollisuus meni konkurssiin syksyllä 1989, intoutui iskelmätaiteen suurmies Vexi Salmi riimittelemään rallin, jonka kertosäe kuului ”Hurraa me teemme laivoja, käyttämättä aivoja”. Halusin kunnioittaa miehen muistoa yllä olevalla sovituksella. Salmen kuolemasta tuli syyskuussa viisi vuotta. Olisi pilkkalaulun aiheita runsaasti vieläkin, jos elossa olisi. Viimeisimmät aiheet ovat taas antaneet Perussuomalaisten luovat jäsenet. Nomen est omen. Puolueen nimen käytetty lyhennys PS tarkoittaa myös sanaa ”posts kriptum” eli jälkikirjoitus. Niitä tulee melkein aina, kun perussuomalainen koettaa olla sarkastinen, fiksu tai hauska.

Nyt joulun aluksen revohka syntyi, kun muutama kansanedustaja ja euroedustaja äityi antamaan kruununsa menettäneelle missille tukea naamaansa vääntelemällä ja silmäkulmiaan venyttelemällä. Leikittiin aasialaisia. Ei missiparka tiennyt, mitä tapahtuu, kun illanistujaisissa kaveri dumppaa hauskana pitämänsä kuvan sosiaaliseen mediaan. Tuultahan hölmöys aina on tupannut ottamaan, varsinkin sellaisen porukan piirissä, jossa eetos ja paikallaan pyörivä levy kailottaa, että ”enää ei saa sanoa mitään ja kaikesta loukkaannutaan”. Alkoi kiivas naamojen vääntely ikään kuin tuen osoituksena. Näin pienemmästä typeryydestä tuli isompi typeryys. Ja vanhan kansan sanontahan oli, että huono kello kauas kuuluu. Paikkansa pitää.

Anteeksi on pyydetty naama vaihteeksi taas vakavana, mutta kyllä maailmaan anteeksipyytelyjä mahtuu. Sitten voidaankin taas jatkaa hallitusyhteistyötä eteenpäin, koska kaikkihan perustellaan sillä, että maassa on talouskriisi, Suomi kahlaa veloissa ja puolustustakin pitää rakentaa. Mitä siis siitä, jos yhden hallituspuolueen edustajat parlamentissa ja europarlamentissa ja kuntien ja kaupunkien valtuustoissa vääntelevät naamojaan kuin höppänät ja päästävät suistaan ruokottomuuksia. Sosiaalisen median päästöihin en edes puutu, koska ilmansuojelulainsäädäntö ei siihen ulotu – ja kaikkeahan voi taas pyytää anteeksi.

Kun itse olen sanan vanhassa merkityksessä sellainen perussuomalainen, jonka kotikasvatuksessakin opetettiin, että ihmisten ulkonäköön, uskontoon, sukupuoleen tai kansallisuuteen ei kohdisteta pilkkaa, niin minun on perin vaikeaa sanoa, kumpi minua tässäkin hölmöilyssä enemmän kiusaa: tyhmyys vai moukkamaisuus.

Helpostihan asia kuitataan sillä lailla, että ennen tehtiin ihan televisioviihdettä hulluttelemalla joidenkin ihmisryhmien kustannuksella, mutta ei se pilkan kohteista koskaan ole hauskalta tuntunut. Toisaalta, jos minä jään kiinni vaikka näpistyksestä, niin ei puolustuksena päde se, että onhan niitä muitakin näpistelijöitä. Kansanedustajilta ja luottamustehtävissä olevilta nyt voisi sen vanhanaikaisen kasvatuksen ja oppikoulun ensimmäisen luokan yhteiskuntaopin tuntien opetuksen mukaan odottaa sivistyneempää ja järkevämpää toimintaa ja suhtautumista asioihin. Vaan taitavat nekin opit jääneen jo vanhentuneiksi. Poliittista meriittiä saadaan tyhmyydellä, moukkamaisuudella ja ilkeydellä. Kaikestahan selvitään sillä, että ollaan pyytävinään anteeksi.

En useinkaan vertaile kotimaatani muihin maihin, mutta pakostakin kummastelen, miten helposti monen sivistysmaan ministerit ja edustajat pyytävät eroa tyrittyään kunnolla. Sen sijaan pääminsteri hyssyttelee ja hissuttelee hallituskumppanipuolueen hölmöilyjä ja esittää katteettomia ja halpahintaisia anteeksipyyntöjä kuin papukaija. Lieneekö ottanut mallia eräästä surullisenkuuluisasta vaali-illasta. Tulee nimittäin jo mieleen, että pääministeri voisi kohta aloittaa kaikissa julkisissa tilaisuuksissa puheensa: ”Aivan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi…”

Siteeraisin jo edesmennyttä presidentti Urho Kekkosta, joka lausui suoraan paljon kuvaavat sanat: ”Te saatanan tunarit”. Tuolloisen itsesensuurin aikana saatana korvattiin julkisuudessa sanalla ”onnettomat”. Itseään Kekkostakin siis modifioitiin, koska sielunvihollisen nimen käyttäminen presidentin puheissa ja kirjeissä katsottiin sopimattomaksi.

Sosialidemokraattien tulee kajauttaa ilmoille vanha julistuksensa: ”Jo riittää!” Tuolloin tehtiin loppua kommunistien öykkäröinnistä ja yhteiskuntarauhan horjuttamisesta. Nyt ei myöskään ole hyssyttelyn ja hissuttelun aika. Nyt ei ole aika kompromisseille tai hiljaisuudelle. Linja pitää tehdä selväksi oletetuille ja pois suljetuille tulevaisuuden hallintokumppaneille. On täysin harhaista kuvitella, että nyt vinoutuva poliiittinen kulttuuri oikenisi jotenkin itsestään tai papukaijamaisilla pahoittelurituaaleilla.

Jo riittää!

Jaakko Ojanne
Toimittaja ja käsikirjoittaja

SSSL:n foorumissa Valkeakoskella 25.7.2025 pohdittiin, miten käy totuuden, kun tekoäly ja valeuutiset ohjaavat tiedonvälitystä. Keskustelemassa olivat Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Hiski Haukkala, kansanedustaja Timo Harakka ja HS:n säätiön yliasiamies Laura Saarikoski. Tässä kolumnissa Riitta Salasto tiivistää tärkeimmät nostonsa keskustelusta.

Tekoälyn aikanakin tiedonvälityksessä ja uutisten seuraamisessa on kyse ihmisten tekemistä valinnoista ja ajankäytöstä.

Ihmisten ajankäyttö on puntarissa. Saamme tietoa nopeasti klikkaamalla ja se on tätä päivää. Samalla jokainen klikkaus tai klikkaamatta jättäminen merkitsee. Nuoret ovat klikkauksen mestareita ja he seuraavat paljon kansainvälistä digitietoa. Jos klikkausten määrä on median mittari, on kysyttävä, onko tämä oikea tapa arvottaa sisältöjä?

Lukijoiden mielenkiinto on helposti juoruissa, seksissä tai väkivallassa. Juttuaiheissa häviäjiä ovat aiheet, jotka eivät kiinnosta massoja tai joiden seuraajat eivät ole digikansalaisia. Tiedon jäsentäminen ja olennaisen erottaminen epäolennaisesta jää lukijan vastuulle.

Tekoäly ja digitaalinen murros muuttavat myös tiedonvälityksen ammatteja ja ansaintamahdollisuuksia, toimitusorganisaatiota, lukijasuhteita ja sisältöjä. Tekoälyllä tuotetut sisällöt vievät elintilaa perinteiseltä medialta. Uutisointi on kaiken aikaa haastavampaa. Dis- ja misinformaatiolla¹ ja tutkitun tiedon kyseenalaistamisella pyritään horjuttamaan yhteiskuntajärjestystä. Sensaatiouutiset menestyvät.

Yleisradio tavoittaa vielä Ruuhka-Suomen ulkopuolellekin jäävät alueet ja pitää kiinni lakisääteisestä julkisen palvelun tehtävästään. On kysymys suurista asioista: luottamuksesta yhteiskunnan elintilaan ja demokratiaan. Tämän panelistit nostavat valopilkkuna.

Muita valopilkkuja:

Tekoälystä saattaa median murroksessa olla hyötyäkin. Kehittyvien kieliohjelmien ansiosta kielirajat katoavat. Suomen kieli tosin on ehkä ongelma.

Ammattilaiset ja perehtyneet kirjoittajat voivat pitää laatutasoa yllä – jäsentyneelle journalismille on tilausta kaoottisessa maailmassa.

USA:ssa epäluotettavien medioiden määrä lisääntyy. Katsottiin, että Suomessa eletään vielä suhteellisen turvallisessa kentässä.

Voidaan verrata USA:n kalliista terveydenhuoltoa Suomeen ja kotimaamme voittaa tässäkin – sotepuolen ongelmista huolimatta.

Julkisen sanan neuvosto on myös haasteiden edessä. On pohdittava uutta tapaa hallita median kenttää. Katsottiin, että tieteen puolella Suomessa on vielä suhteellisen terve keskusteluympäristö, vaikka mediassa onkin havaittavissa asiantuntemuksen kuolemaa.

Median on pakko tarkastella omaa toimintaansa ja tavoittaa nuoret

Suomen Akatemian hankekuvauksista käyty keskustelu ei välttämättä ole aina rationaalista – eikä edes oikeaa keskustelua. Ei anneta epäluotettavuuden vallata alaa. Julkinen talous on murrosta, uutta tapaa toimia. Politiikan muutos on 180 astetta. On pidettävä yllä yhteistä käsitystä säädyllisyydestä. Mikä on pahaa, mikä hyvää?

Euroopan itsenäisyyttä sivuttiin ja sen velvollisuutta pitää yllä hyvinvointivaltioita, jolla on painava itseisarvonsa. Mielenkiintoisen keskustelun päättyessä kuulijat kokivat varmasti saaneensa tietoa, mutta myös kotiläksyä. Siirtyykö vastuu liian helposti ihmiseltä koneelle? Vastuu on kohdistettava kehittäjiin, käyttäjiin ja järjestelmien ylläpitäjiin, edellyttäen kylläkin uudenlaista normistoa.

Riitta Salasto

¹  Disinformaatio on tarkoituksellisesti levitettyä väärää tietoa, jonka tavoitteena on vaikuttaa ihmisiin ja heidän ajatteluunsa (esimerkiksi valtiollinen propaganda). Misinformaatiokin on väärää tietoa, mutta sitä levitetään vahingossa (esimerkiksi virheellistä tietoa sisältävän uutisen jakaminen).

Modernin journalismin murros tekoälyn aikakaudella

Tekoäly (AI) on viime vuosina mullistanut monia aloja, eikä journalismi ole poikkeus. Toimittajan työ, joka perinteisesti on perustunut tiedonhankintaan, analysointiin ja sisällön tuottamiseen, kohtaa nyt uusia mahdollisuuksia ja haasteita tekoälyn kehittyessä. Sananlaskun sanoin: ”Maailma muuttuu Eskoseni”, ja tämä muutos näkyy myös toimituksissa.

Pyysin tekoälyä (Copilot) kirjoittamaan jutun sitä, miten tekoäly vaikuttaa toimittajien työhön. Edellä oleva on tekoälyn tuottamaa tekstiä. Samoin alaotsikko. Tekoälyn artikkeli korosti myös mm. nopeutta ja kykyä käsitellä valtavia tietomassoja ja toimittajan mahdollisuuksia paneutua aiheeseen syvällisemmin.

Esille nousi myös tekoälyn epäluotettavuus. Jos tarkkoja ollaan, niin sitaatti Aleksis Kiven Nummisuutareista kuuluu ”Niin maailma muuttuu, Eskoni”. Onko tällä mitään väliä? On sillä. Kun puhutellaan Eskoa, niin sanat on suunnattu aikuiselle, kun käytetään muotoa Eskoseni, niin puhuttelun kohde on vähemmän varteenotettava, jolle viisaampi jakaa viisauttaan.

Ehkä pikkujuttu. Mutta kun pikkujuttuja on paljon, niin niistä tulee iso juttu.

Oma kokemus 1. Olen monien muiden lailla hyödyntänyt tekoälyä työssäni. Ensimmäisen kerran tein niin joitakin vuosia sitten, kun kirjoitin artikkelin maantieliikenteen päästökaupasta. Artikkelin parissa taisi mennä pari työpäivää. Kun juttu oli valmis, pyysin aiheesta artikkelin tekoälyltä. Sain sen saman tien. Päälisin puolin se oli hyvä. Koska olin perehtynyt aiheeseen, löysin siitä muutamia virheitä ja puutteita. Luetutin tekoälyn artikkelin myös muutamilla tutuilla. Heistä se oli hyvä. Ensimmäisiä ajatuksiani oli, että miksi kukaan maksaisi kahden päivän työstä, jos se saa muutamassa minuutissa, sanotaanko vaikka että ”riittävän hyvän” jutun? Uskallan väittää, että tällaisia tahoja on.

Kokemus 2. Tein erään ammattiliiton 100-vuotishistorian 20 vuotta sitten. Nyt saan tehdä liiton lehteen artikkelisarjan aiheesta. Uteliaisuuttani pyysin tekoälyltä artikkelin liiton perustamisesta. Sain nopeasti ihan hyväntuntuisen jutun. Ensimmäinen ajatus oli, että ei saatana. Mihin minua tai muita kaltaisiani enää tarvitaan?

Järkytyksestä toivuttuani näin asian vähän kuin tekoäly. Voisin syventää aihetta, etsiä särmiä ja lyödä tekoäly laudalta. Minulla pitäisi olla siihen mahdollisuudet, sillä olin tehnyt liitosta yli 500-sivuisen kirjan. Olinhan lisäksi luova tyyppi. Kolmas reaktioni oli ihan vanhanaikainen ketutus. Tekoäly ei maininnut minua tai teostani jutun lähteissä, vaan nootitti tiedot liiton sivuille.

Saunan lauteilla. Keskustelin Turun avantouimareiden saunalla tietotekniikan asiantuntijan kanssa tekoälyn vaikutuksista. Hän sanoi, että koodareita tarvitaan jatkossakin tarkistamaan, että tekoälyn kirjoittama koodi on oikein. Sanoin että sama journalismissa. Faktat pitää tarkistaa. Lisäksi juttua voi ja pitääkin syventää ja särmätä sen näkökantoja.

Jos koodi on kirjoitettu väärin, niin järjestelmä ei toimi ainakaan toivotulla tavalla. Jos media vääristää totuutta, niin avoin, liberaali ja demokraattinen yhteiskunta on pahassa pulassa.

Dilemma. Jotta ennustukset tekoälyn avaamista journalistisista mahdollisuuksia voisivat toteutua, pitäisi olla riittävästi journalisteja, jotka niitä toteuttavat ja heillä resursseja tehdä työnsä hyvin.

Niin maailma voi muuttua, Eskoni.

 Arto Jokela