risto

Kääntäjä on usein näkymätön hahmo. Tätä on alalla usein pidetty tavoitteenakin, eikä viestin välittäjän ole tarpeenkaan aina olla esillä. Hiljalleen sentään ollaan pääsemässä eroon siitä, että kirja-arvosteluissa kerrotaan ”kirjan kääntyneen suomeksi”, ja ainakin WSOY painaa jatkossa kääntäjän nimen etukanteen. Esimerkiksi tv-ohjelman kääntäjään kiinnitetään kuitenkin edelleen yleensä huomiota vasta sitten, kun katsoja huomaa – tai luulee huomaavansa – käännöksessä virheen, jota sitten suureen ääneen taivastellaan kääntäjän tyhmyyden ihmettelyn ohessa. Moni virhe ei tosiasiassa ole virhe, vaan pakon sanelema valinta, kun kaikki mahdollinen ei rajattuun ruututilaan mahdu, mutta tätä keskivertokatsoja ei näkymättömän kääntäjän tekemisistä tiedä tai tule ajatelleeksi.

Lukija ei usein näe kääntäjää, mutta ammattitaitoinen kääntäjä kyllä miettii, kenelle käännöstä kirjoittaa. Todellisuudessa oman työn vastaanottajaa ei silti monestikaan kohtaa. Eikä elävässä elämässä toisaalta yleensä törmää omiin käännöksiinsäkään. Kerran minulle tosin kävi niinkin: Etsin tietoa jostakin aiheesta käännöstä varten, ja riemastuin, kun löytyi uskottavan näköinen ja kattava lähdeteksti. Hyvän tovin sitä selailtuani ja toisen hetken omia arkistojani pengottuani totesin, että minähän sen olin kääntänyt. Tekstejä tulee ja menee; käännökset lentävät pesästä. Kaikesta ei jää kovin vahvoja muistijälkiä.

Mutta sitten ovat erikoistilanteet. Hetket, kun kammiossaan yksin kirjoittava kääntäjä pääsee niin lähelle ajankohtaisia tapahtumia, että eetterissä sinkoilevat uutiset hipovat nenänpäätä. Joitain vuosia sitten olin käännöstiimissä, jossa seurattiin muutaman intensiivisen viikon ajan laajaa kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyttä ajankohtaista tilannetta. Tilanne eli ja töitä tuli. Tiedotteita ja uutisia käännettiin pikavauhtia, ja omat käännökset levisivät suurelle lukijakunnalle pitkin maailmaa. Veikkaisin, että valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielipalveluissa oli viime talven Nato-kantojen käännösten kanssa samaan tapaan tavanomaista jännemmät paikat, kun koko maailman huomio oli Suomen päätöksessä.

Sanna Marin on joskus todennut pääministerikautensa loputtomista poikkeustilanteista, että myrskyn silmässä on rauha, jossa on hyvä keskittyä olennaiseen. Jokin tämän tyyppinen tunne liittyy myös näihin tavallista näkyvämpiin ja usein kiireellisiin käännöksiin. Oma ammattitaito ikään kuin tihenee ja tiivistyy, keskittyminen on huipussaan. Hetken ajan näkymätön kääntäjä on lähempänä kaiken keskipistettä.

 

Veera Hämäläinen

Kirjoittaja on kielenkääntäjä ja SSSL:n hallituksen jäsen.

Bob Dylanin klassikkobiisin kysymys pohtii, mihin (nuoret) miehet ovat kadonneet. Vastaukseksi tietenkin saatiin, että sotimassa ovat. Luultavasti noihin Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen toisen maailmansodan vuosina myös hieman vanhemmat olivat sotimassa, jopa minun ikäiseni seniorinuorukaiset. Oli ns. kaikenikäisten miesten paikka tämä sotiminen. Suomessa oltiin samassa rintamassa.

Tänään minua kuitenkin ihan ääneen ihmetyttää, mihin miehet ovat kadonneet. Omalla vaatimattomalla kenttäotannalla olen kaivannut miehiä ja miehen tekemisiä niissä ympyröissä, joissa vietän vapaa-aikaani. Taloyhtiön biljardiporukkaan otin osaa pitkään, mutta poliittinen ilmanala alkoi muuttua liian tunkkaiseksi, suorastaan avoimen rasistiseksi. Siispä en nykyisin harrasta taloyhtiötä muuten kuin syys- ja kevättalkoissa.

Muu elämäni on vilkasta, mutta vajaahkoa mies-näkökulmasta. Siis, että miehet ovat kaikonneet. Perskohtaista tilastoa:
– Käyn allasjumpassa ja ohjatussa seniorien kuntosalissa; miehiä viisi prosenttia. Ohjattuun jumppaan on avoin haku, ilman sukupuolikiintiöitä.

– Laulan sekakuorossa; miesten osuus kuluvana syksynä nousi peräti 20 prosenttiin! (ollut pitkään 2-5 prosenttia).

– Toimin Jyväskylässä lukuvaarina Niilo Mäki Instituutin projektissa; ennen koronaa lasten kanssa kouluilla lukevista vapaaehtoisista oli 30 prosenttia miehiä. Mutta nyt koronan jälkeen olen ainoa mies noin 30 lukuhenkilön joukossa, eli olisiko nykysaldo noin viisi prosenttia.

No, eihän se mitään jos hommat vaan hoituvat. Sekakuorossa bassostemmaa voi toki laulaa naisten taidokas porukka, mutta yleisö kuulee sen; lukuvaaria ei kukaan kaipaa kun lukumummojakin on olemassa; allasjumppa sujuu varsin hyvin ilman miehiä sillä liikkeet ovat joka tapauksessa samat niin mies- kuin naisoletetuillakin.

Silti saan kuitenkin itseni kiinni ajattelemasta missä ne miehet oikein ovat? Yhden vastauksen antaa Suomen lehdistö. Otsikoita: mies tarjosi 15-vuotiaalle kannabista ja raiskasi tämän; mies ajoi varastetulla taksilla Lahdesta Heinolaan; 38-vuotias mies pakkohoitoon, murhasi vanhempansa täysin yllättäen.

Löytyihän se suomalainen mies! Voi olla, että yleistän ihan väärin etsiessäni vastausta mihin suomalainen mies on kadonnut. Sitäpaitsi voi olla, että liikun ihan väärissä porukoissa. Jos pyörisin kiekko-otteluissa, olisin varmaan enemmistössä 90 % voimin, samoin Jyväskylän Suurajoissa. Baareissa ruutu-urheilua seuraamassa luultavasti sama tilanne.

Jälkisanat: eihän se mieskato minua tietenkään vaivaa, eikä etenkään estä jatkamasta valitsemallani vähämiehisellä uralla. Voinhan helposti täyttää viiden tai kymmenen miehen aukon luisevalla olemuksellani vesijumppa-altaassa. Tiedän ja etsin, jossain ne miehet kuitenkin ovat, ne miehet jotka voisivat olla rinnallani kuoron bassorintamassa tai avaamassa Tatu ja Patu -kirjaa maahanmuuttajataustaisen Obin kanssa. Luotan, että kyllä ne vielä joskus tulevat esiin, osaavina miehinä.

Hannu Tuovinen

Kirjoittaja on eläkeläistoimittaja, SSSL:n hallituksen jäsen

 

Jos poliittisesti aktiivien ja puolueiden jäsenten supistuvan joukon näkemyksiä on uskominen, ovat maamme viheliäisintä väkeä toimittajat. Varsinkin somen poliittisten ryhmien päivittäisissä keskusteluissa heihin liitetään useimmiten sellaisia teonsanoja kuten pimittävät, vääristävät, valehtelevat, vainoavat, vehkeilevät, veljeilevät, manipuloivat, johdattelevat ja ajavat omaa etuaan tai asiaansa. On kuin kansalaisia kiusaamaan olisi koulutettu ja palkattu erityinen ryhmä, joka yhtenä salaseuraa muistuttavana joukkona miettisi päivästä toiseen, mitä ikävää ja ilkeää he keksisivät saadakseen poliittisia porukoita raivon partaalle tai suorastaan sen valtaan. Kaukana ei ehkä ole päivä, jolloin jostakin ryhmästä kuuluu meilläkin huuto ”kansan viholliset!” levitäkseen sieltä muualle.

 

Tunnen poliittisista ryhmistä parhaiten sd-liikkeessä esiintyvää ajattelua. Paitsi että siinä toistuu vuosikymmenestä toiseen ajatus demareita rökittävästä porvarimediasta (jonka printtiversiot olivat jostakin syystä samalle porukalle kuitenkin mieluisampi lehtivalinta kuin työväenlehti), näyttävät yhä suositumpia olevan myös erilaiset salaliittoteoriat. Varmoja ollaan milloin kokoomusjohtajan ja ”median” liitosta tai samaisen median kampanjoinnista persujen nostamiseksi maan suurimmaksi puolueeksi. Todisteeksi riittää vaikkapa yksittäinen kolumni tai uusimman puoluegallupin julkaiseminen. Viimeksi mainittuakaan media ei osaa tehdä koskaan oikein. Tunaroivat sen kuten kaiken muun.

 

Suomi on uusista keskustelun kanavista huolimatta niin pieni maa, ettei siihen mahdu ilmeisesti mediasta ja sen ammattilaisistakaan kuin yksi näkemys. Jos joku toimittaja erehtyy esittämään vastalauseensa tuomion pasuunoille, ovat hänen näkemyksensä kerettiläisiä tai ymmärtämättömiä ennen kuin hän on ehtinyt esittää näkemystään loppuun. ”Ei korppi korpin silmää noki”, ”samaa valehtelijasakkia olet itsekin” ja vastaavat tyrmäykset saavat varomaan osallistumista puheeseen. Moniäänisyys ei ehkä kasvanutkaan siitä, että äänille tuli enemmän kanavia?

 

* * *

 

Journalismi on tietenkin niin merkityksellinen osa julkista keskustelua, että sen kuuluu olla kritiikin kohteena. Jotta arvostelu edistäisi keskustelua ja johtaisi jotenkin parempaan tilaan, olisi kuitenkin hyvä tuntea kritiikin kohdetta ja kuunnella myös omista näkemyksistään poikkeavia arvioita.

 

Hyvä olisi ensiksikin ymmärtää, että ei ole mitään yhtä mediaa, vaan on keskenään erilaisia joukkotiedotusvälineitä, jotka kilpailevat seuraajista ja maksajista pyrkimällä palvelemaan heitä ja mieluusti paremmin mitä tekee kilpailija. Homogeenisen toimittajakunnan sijasta on vain yksittäisiä toimittajia, jotka ovat aika yksilöllistä ja usein yksin huseeraavia ihmisiä kykyineen, ajatuksineen ja toimintatapoineen. Heitä kuten muitakin työhönsä koulutettuja yhdistää työn professio, oman ammatin ja sen koodiston jonkinlainen hallinta. Myös toimitusten autonomia on ollut suomalaismediassa verrattain suurta. Muita korkeampaa kynnystä kritiikin esittämiselle toimittajilta on vaadittu suhtautumisessa kaupallisiin toimijoihin.

 

Tutkittua tietoakin on siitä, että toimittajat ovat pääosin poliittisesti sitoutumattomia kuten ovat suomalaiset yleensäkin. He myös seuraavat politiikkaa ja ovat kiinnostuneita siitä paljon vähemmän mitä 1900-luvulla, jolloin joukkoviestintä puoluelehtineen oli nykyistä politisoituneempaa. Tiedän omasta kokemuksestakin, että toimituksiin on ollut yhä vaikeampi löytää nuorta ammattilaista, joka tuntisi politiikkaa tai haluaisi olla sen kanssa tekemisissä. Hekö tekisivät diilejä jonkun puolueen kanssa, kun haluavat pitää välimatkaa mahdollisimman suurena? Muutaman jäärän kolumnistin ja iltapäivälehden demagogin vuoksiko pitää leimata koko ammattikunta, josta tuhannet tekevät arkista uutistyötä ja palvelevat kansalaisten moninaisia tiedontarpeita?

 

Poliittinen journalismimme on varmaankin jonkinlaisessa ”kriisissä” kuten poliittinen elämä ja kulttuuri tuppaa olla useimmiten. Ensimmäinen syy siihen on, että yhteiskunnallisten kysymysten käsittely ei ole myyvää materiaalia. Kuntapolitiikasta riittävät minullekin usein vain otsikot. Niinpä poliittisen journalismin osuus on supistunut entisestä jopa niin, että poliittinen lehdistö tekohengittää enää vaatimattomassa marginaalissaan.

 

Toinen syy kriisiin on poliittisen aineiston sisältö. Yhteiskunnan kipupisteiden käsittelyn rinnalle ja niiden yli on marssinut populistinen julkisuus, jossa asiat tallautuvat poliittisen elämän kohuihin, päivitytäiseen nokitteluun ja julkisen näyttämön näkyvimpien tähtien seuraamiseen. Selitystä sille saa hakea sekä median ansaintalogiikan muuttumisesta lehtien vuositilauksista netin klikkauksiin että poliittisen elämämme murroksesta, jossa kansanliikkeiden tilalle ovat astuneet ehdokkaiden vaaliorganisaatiot ja politiikan julkkisten ympärille rakentuvat fanittajat.

 

En ole toimittajauran tehneenä niin sinisilmäinen, ettenkö tunnistaisi yksittäisistä journalistisista valinnoista ja niiden ketjuista aina välillä poliittisia ”tendenssejä”. Olettaa voi niinkin, että jos suomalaisten enemmistö äänestää porvarillisia puolueita, olisi absurdia kuvitella toimittajat siitä merkittävästi poikkeavaksi joukoksi. Mutta toimitusten arki, jossa joudutaan miettimään usein epätoivoisesti uutislähetyksen pääjuttua tai printtijulkaisun huomisen etusivun ”skuuppia”, on useimmiten paljon sattumanvaraisempaa, kunkin uutispäivän tilanteesta johtuvaa kuin määrätietoista toimintaa jonkin poliitikon tai puolueen kampittamiseksi. Aika usein hän tai se tekee sen itse eikä toimituksen tarvitse kuin raportoida asia.

 

Ai niin, kuluneena syksynä julkaistun kyselyn mukaan suomalaiset luottavat yhä varsin laajasti sanomalehtiin sekä radion ja television pääuutiskanaviin. Myös aiempaa useampi nuori ilmoitti sanomalehdet (!) pääuutiskanavakseen.

 

Reijo Hämäläinen

Kirjoittaja on kotkalainen
ex-päätoimittaja.

 

Kaarle XII oli katastrofaalinen hallitsija, joka kuitenkin, pitkän päälle, koitui kansalleen onneksi. Päteekö sama Putiniin?

Heti alkuun on myönnettävä, että historian tulkitseminen henkilöiden kautta on yleensä arveluttavaa. Mutta tänä pinnallisuuden ja populismin aikana olisi tärkeää, että suuri yleisö tuntisi kiinnostusta historiaan – ja se on helpointa tehdä, jos asioita katsoo henkilöiden kautta.

Vladimir Putinia on viime kuukausina verrattu moniin historian hahmoihin, useimmiten Hitleriin tai Staliniin. Sopiva vertailukohde olisi myös Kaarle XII (1682 – 1718). Toki Putinilla ja Kaarlella on monia eroavuuksia, mutta on heidän tekemisissään myös hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä.

Heidän merkittävin yhteinen piirteensä on taipumus tehdä virheellisiä strategisia valintoja kerta toisensa jälkeen.  Kaarlen tapauksessa tämä merkitsi Ruotsin suurvalta-aseman romahdusta. Moni arvelee, että Putinin Venäjälle on käymässä vääjäämättä samoin.

Ruotsi laajeni 1600-luvun kuluessa, Kaarle XII:n edeltäjien aikana niin että liki koko Itämeri sen hallinnassa. Menestyksen taustalla oli edistyksellisiä hallinnollisia uudistuksia, jotka mahdollistivat suuren laivaston ja tehokkaan armeijan ylläpidon. Huomattava osa menestyksestä selittyy kuitenkin sillä, että naapurimaat – varsinkin Venäjä ja Saksa (jota tuolloin ei valtiona edes ollut) olivat 1600-luvun heikkouden tilassa.

Kaarle XII oli kunnianhimoinen ja uhkarohkea – hän pyrki (Putinin tapaan) laajentamaan jo ennestään laajaa valtakuntaansa. Ei olisi ollut ollenkaan pakko. Tyytyminen Itämeren hallintaan olisi taannut Ruotsille runsaat verotulot merenkulusta ja taitava, pehmeä diplomatia olisi – ehkä – auttanut pysymään väleissä naapurimaiden kanssa. Kuten edeltäjänsä Kaarle kuitenkin janosi taistelukenttien glooriaa.

Hänen hallitsijakautensa alku olikin sotilaallisesti menestyksekäs. Niin oli Putinillakin.  V. 1700 Kaarlen joukon murskasivat paljon suuremman venäläisen armeijan Narvassa. Seuraavat vuodet Kaarle kulki voitosta voittoon Puolan alueella. Hän tuntui tekevän mitä tahtoi, muttei ymmärtänyt, että voima synnyttää aina vastavoimansa. Aiemmin eripuraiset naapurimaat Venäjä, Puola, Preussi ja Tanska liittoutuivat.

Kaarlelle kävi kuten Putinille tänä vuonna. Hän sai vastaansa liittouman, jonka taloudelliset ja sotilaalliset resurssit olivat täysin ylivertaiset Ruotsiin verrattuna.

Ja kuten Putin, myös Kaarle oli all in -miehiä. Ahtaalle jouduttuaan hän pani v. 1709 kaiken yhden kortin varaan ryhtyessään taisteluun Pietari Suuren johtamaan Venäjän armeijaa vastaan. Se muuten tapahtui Ukrainassa, Pultavassa. Kaarlen joukon hävisivät totaalisesti, yli puolet armeijasta tuhoutui. Se oli katastrofaalinen taistelu, johon Kaarlen ei ikinä oli kannattanut ryhtyä. Eipä olisi Putininkaan kannattanut aloittaa sotatoimia eteläisessä Ukrainassa.

Kaarle XII sotatoimissa menehtyi kymmeniä tuhansia ruotsalaisia ja suomalaisia sotilaita. Myös siviilit joutuivat kokemaan pohjattomia kärsimyksiä, varsinkin siinä vaiheessa kun venäläiset tunkeutuivat 1710-luvulla Suomen alueelle Pohjanmaata myöten. Aika tunnetaan isovihana ja se on suoraa seurausta Kaarlen strategisista valinnoista. – Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä, että myös Venäjän kansa joutuu pakotteiden kautta kärsimään. Miten paljon? Sitä emme vielä tiedä.

Kaarlen elämän kokonaissaldo on kiistaton. Hänen aikanaan Ruotsi menetti asemansa eurooppalaisena suurvaltana. Ruotsi yritti vielä pariin kertaan paluuta vanhaan suuruuteensa, mutta onnistumisen edellytyksiä ei ollut. Ruotsista kehittyi hiljalleen rauhantahtoinen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei ole sotinut yli 200 vuoteen.

Ehkäpä Kaarlen virheet sittenkin pitkän päälle ovat olleet onneksi ruotsalaisille!

Moni on varma, että Putinin Venäjänkin kohtalona tulee olemaan suurvalta-aseman heikentyminen. Joka tapauksessa Putinin strategisten virheiden seuraukset tulevat olemaan dramaattisia: Ukraina on löytänyt identiteettinsä ja tulee tästä vuodesta eteenpäin suhtautumaan Venäjän kaikkiin tekemisiin epäluulolla. EU ja Nato ovat hitsautuneet yhteen. Vihreä siirtymä harppaa eteenpäin ja se tarkoittaa, että Venäjän öljylle ja kaasulle löytyy yhä vähemmän ostajia. Kaikki läntisen Euroopan maat lisäävät turvallisuus- ja puolustusresurssejaan, mikä alentaa Venäjän suhteellista sotilaallista voimaa entisestään.

Venäjä tulee löytämään Putinin tekemiset edestään. Imperiumi todennäköisimmin heikentyy ja se on varmaan monille venäläisille kova paikka. Mutta olisiko se sittenkin heille siunaus? Voisiko siis olla niin, että Putinin virheet pitkän päälle koituvat onneksi Venäjän kansalle? Kuten Kaarlen virheet koituvat onneksi Ruotsin kansalle.

Tuomo Lilja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja SSSL:n hallituksen jäsen.